maanantai 25. toukokuuta 2015

Sega Rally Championship



Ei nahkapuku purista pallia

Sega Rally Championship (Sega Saturn, useita, 1994)

Ah, yhdeksänkymmentäluku. Tuo maaginen aika, NMT-kännyköiden, Onnenpyörän ja Radio Mafian valtakausi. Aika, jolloin suomalaiset eivät vielä voineet purkaa ahdistustaan avautumalla internetin keskustelupalstoilla vaan katsomalla rallia päissään. Ysärillä suomalaiset eivät vielä osanneet juuri mitään globaalilla tasolla, joten Tommi Mäkisen kaltaiset pöristelijämiehet kelpasivat mainiosti maailmanjulkkiksiksi ja nuorison esikuviksi - ja sehän katajaiselle kyyrälle passasi, että itseilmaisussa huusi tunnerekisterin sijaan auton moottori. Ralli oli niin suosittua, että kansanhuumorin airut Kummeli aloitti ensimmäisen elokuvansa rallikohtauksella (jos päässäsi alkoi soida tuttu biisi otsikon myötä, olet selvästi hyvä ihminen). 

Ei siis ihme, että Sega Rally oli Suomessa älyttömän suosittu.  Lähes jokaisesta Tepskannurkasta ja Sellimpaarista löytyi Segan rallikabinetti. Niin laajaa oli rälläilyjen suosio, että edes kolikkopelien sukupuutto ei onnistunut hävittämään Sega Rallya Suomesta: ympäri Suomea reissatessa aina välillä tulee törmätyksi näihin pelievoluution varsieväkaloihin - ainakin Helsinki-Vantaan lentokentältä löytyy Sega Rally 3. (Mikäli tiedät Sega Rally-kabinetin sijainnin, ole kiltti ja ilmoita se kommenttikenttään. Tehdään kulttuuriantropologiaa tässä samalla.).


Eikä mikään ihme, ettei kabineteista hennota luopua. Tyypitin Sega Rally Championshipin arcadeversiota toissa kesänä ja ärrkele, että se jytisi edelleen. Grafiikka rullasi sulavasti jättiscreeniltä ja force feedback -efektit olivat jämäkät ja autenttiset. Aikanaan Sega Rally edusti ajopelaamisen vallankumousta mallintamalla ensimmäisenä tien pinnoitteiden erilaiset pidot - asfaltti on jäsyä, sora sladittavaa ja muta masentavaa. Nykypelaajalle on toki olemassa miljuuna monipuolisempaa rälläilyvaihtoehtoa (oma suosikkini on kansallisromantiikkaa henkivä Rally Trophy), mutta nostalgiannälkäisten ja pelihistorian sirpaleita keräilevien kannattaa suunnata katse Sega Saturnin puoleen.
Sega Saturnin kotiversio ei tarjoa rattia eikä polkimia, mutta muuten kyse on hiilikopiomaisesta porttauksesta. Autoja on alussa kaksi (yhden saa avatuksi myöhemmin), ratoja kolme (neljäs avattavissa) ja pelimuotoja kolme (mestaruussarja, kelloa vastaan kurvailu ja kaksinpeli). Rassi alle, pär pär hur hur ja tavoitteena ehtiä maaliviivan yli ennen kuin aikalaskuri läsähtää nollille. Ajotuntuma ei millään lailla pärjää arcadeversion ratittelulle, mutta ajokit tottelevat pädiä riittävän hyvin (manuaalivaihteita en tosin viitsinyt edes kokeilla).

Kauneinta, mitä Sega Rallyn audiovisuaalisesta toteutuksesta voi sanoa, on kutsua sitä sympaattiseksi. SR on 3D-kortteja edeltäneen ajan lapsi ja etenkin mutateillä vuoristossa paahtaessa pelaaja ei voi olla varma, osallistuuko hän erikoiskokeeseen vai kolonoskopiaan. Piirtoetäisyys on lyhyt, pinnoitteet äärimmäisen legoisia ja tekstuurit repeilevät. Radat ovat realismintavoittelussaan hiukan mielikuvituksettomia, mutta niistä löytyy sentään kivoja yksityiskohtia, kuten vesistöistä lentoon pyrähtäviä lintuja ja radan yllä surraavia helikoptereita. Ruudunpäivitys on kolikkopelimäisen sulavaa ja legendaariseen maineeseen noussut Game Over -ruutu hykerryttää - koskaan yhdessäkään toisessa pelissä häviäminen ei ole tuntunut näin juhlavalta.

Hupia siis piisaa, mutta harmittavan lyhyeksi aikaa. Paradoksaalista kyllä, tarkka yhdenmukaisuus arcade-esikuvan kanssa nousee myös Sega Rallyn suurimmaksi kompastuskiveksi. Kolikoiden ahmimiseen suunniteltu pelimekaniikka ei tarjoa kovin monipuolista huvia ja koska konsoliversioon ei ole tehty minkäänlaisia ekstroja, alkaa touhu maistua puulta yllättävän äkkiä. Hommasta puuttuu porkkana, sillä parempien kierrosaikojen pärräily ei jaksa pitää otteessaan kauaa. 

Nostalgisiin, kaljanhuuruisiin äijäiltoihin (joissa saa puhua vain rallienglantia) Sega Rally kuitenkin sopii napakaksi väliaikaviihteeksi ja onhan se 20 vuotta vanhalta autopeliltä helevetin komea suoritus, että sitä ylipäätään jaksaa enää pelata, saati että se viihdyttää näin hyvin. Kaikkien klassikoiden ei tarvitse olla mitaltaan Dostojevskiä, novelleillekin on sijansa. Eikä läheskään kaikissa novelleissa pääse näin melleviin sivuluisuihin.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Asterix & Obelix (SNES)



Hulluja nuo infogramesilaiset

Asterix & Obelix (SNES, PC, GB, GBC, GBA, 1995)

Vartuin rykimäikään pienellä paikkakunnalla jossa ei ollut juuri muita harrastusmahdollisuuksia kuin lätkä, masennus ja tinneri. Onnekseni isäukkoni kokoelmista löytyi hyllykaupalla sarjiksia - ja niiden kruununjalokivenä täydellinen Asterix-albumisarja. Opin nopeasti arvostamaan Goscinnyn äkkiväärää sanaleikkimistä ja Uderzon ilmeikästä, historiallisesti akkuraattia kynänjälkeä. Elämässhäni oli vaihe, jolloin puhuin hyvin ushein gergovialaishittain enkä todellakaan tiennyt, misshä Aleshia on (tai miten saada keskustelu naisen kanssa kestämään 2 minuuttia pidempään). Myöhemmällä iällä olen oppinut arvostamaan sarjan monipuolisia Euroopan kansojen tyypittelyitä ja kypsiä teemoja dopingista ennustamisen eettisyyteen - Asterix on lyhyesti sanottuna yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvista. 

Mutta niin paljon kuin Asterixista tykkäänkin paitsi loistavana sarijiksena myös komiikan oppituntina, jostain syystä sarjakuvat ovat aina riittäneet minulle - en ole kaivannut sen enempää gallialaisten pelillisiä kuin elokuvallisiakaan representaatioita. Jollain oudolla tavalla Asterixit ovat itsessään niin täydellisen rikas ja monipuolinen paketti, ettei niiden lukemien jälkeen osaa kaivata mitään enempää. Näin ollen SNES:n Asterix & Obelix on neitsytmatkani virtuaaliseen Galliaan.

Fani alkaa viihtyä heti, kun peli hyrähtää käyntiin. Infogrames on selvästi tajunnut lisenssinsä arvon: Asterix & Obelix näyttää, tuntuu ja kuulostaa esikuvaltaan. Rikasta kaanonia hyödynnetään heti premissin pamahtaessa pöytään - Asterix lyö vetoa -albumin juonta noudatellen voittamattomat gallit lyövät Julius Caesarin kanssa vetoa siitä, kykenevätkö Asterix ja Obelix roomalaisten estämättä kulkemaan missä päin Eurooppaa lystäävät. Matkan varrella pysähdytään Britanniassa, Sveitsissä, Kreikassa, Egyptissä ja Espanjassa. Kussakin kohteessa tehdään sarjakuvista tuttuja juttuja: Britanniassa pelastetaan rugbyjoukkueen tähtipelaajaa London Towerista ja Hispaniassa päämääränä on palauttaa Pepe-poika kotikyläänsä (tai muuten pelintekijät pidättävät hengitystään). 

Asterixia ja Obelixia on tehty älyttömällä pieteetillä. Hahmot näyttävät oikeilta just eikä melkein ja animointi on aivan mahdottoman hyvää - SNES-Asterix näyttää pelaajan tekemättömyyteen kyllästyessään tasan samalta kuin kyrpiintynyt Asterix sarjakuvassa. Grafiikka on skarppia, värikylläistä ja ilmeikästä - täydellistä sarjakuvapeligrafiikkaa, joka ei ole vanhentunut ilmestymisestään pätkääkään. Vihukaarti on poimittu pääosin alkuperäisteoksista aina puunrunkoihin piiloutuneita roomalaispoloja myöten. Hilpeänä yksityiskohtana yläilmoihin pamautetut valloittajat putoavat pieninä pisteinä horisontin taakse. Asterixisti bongailee jatkuvasti hienoja, sarjiksesta portattuja yksityiskohtia, kuten Sveitsin kentän alussa ylitettävän Gallian ja Helvetian rajapyykin. Jossain on ollut pakko oikaista - Obelix menee supermyllytilaan juomalla taikajuomaa, vaikka se sarjispuristia ahdistaakin. 





Pelimekaniikaksi on valittu Super Marion sementoima sivuscrolleritoimintatasohyppely - ja kun sanon Marion sementoima, tarkoitan sitä myös - juostaan vasemmalta oikealle mäiskien vihollisia, pomppien sekä keräten tähtiä ja kolikoita. Välillä hypätään pastissijunasta suoraan varkaisiin: Egyptian kenttä on elementeiltään ja ulkonäöltään ihan puhdas nyysäys Super Mario Bros 3:n aavikkokentistä, (harmittavasti tässä versiossa aurinko, saati sitten taivas, ei ole putoamassa pelaajan niskaan). Painotus on onneksi enemmän mätkinnässä kuin hyppelehtimisessä - onneksi, sillä hyppykontrollit ovat nätisti sanottuna aivan pyllystä ja syvältä.

Ulkonäöltään ja sielultaan Asterix & Obelix voisi siis olla Super Nintendon superlatiivisia sarjispompiskeluita, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen alkaa nenässä tuntua kalan hajua. Ilmeisesti Infogramesin päässä pelin ollessa viittä vaille valmis joku on katsonut valmista teosta ja päättänyt pyytää konsultaatioapua riidankylväjä Tortuous Convolvulukselta. Asterix & Obelix on täydellinen esimerkki pelistä, joka olisi voinut olla pienimuotoinen klassikko, mutta joka on vesitetty täysin käsittämättömillä ratkaisuilla, jotka tekevät muuttavat sunnuntaileppoisan roomalaisten pieksännän Trubadurixin kolmituntiseksi konsertiksi. 

Pelin rytmiikka ei toimi. Jostain täysin ymmärryksen ulkopuolella olevan syyn vuoksi jokaiseen kenttään on laitettu tiukka, tiukka aikaraja, joka vesittää salaisuuksien penkomisen ja kultaakin arvokkaampien lisärien etsimisen kokonaan - tervemenoa mariomainen tutkimusmatkailu, tervetuloa megamanmainen ulkoaopettelu ja perfect runin hiominen. Tässäkään ei olisi sinänsä mitään vikaa, jos peli olisi kova mutta reilu. Mutta ei se ole. Takaraivossa nakuttavan aikalaskurin vuoksi kentät täytyy rynniä läpi, mutta pelihahmo juoksee niin lähellä ruudun oikeaa reunaa, ettei vihollisiin ehdi reagoida mitenkään. Toisaalta hidaskaan lähestyminen ei useimmiten auta, sillä vihujen hyökkäyspatteri on täysin sattumanvarainen ja luonnollisesti roomalainen hilpaisee hilparilla sellaisen matkan päästä, johon Asterixin töpömiekka ei yllä. Perkele. Kun muutin tason easyksi ja silti vastaan hiippaili merirosmoja, jotka losauttivat 25 % energiapalkista yhdellä iskulla, meinasi päästä itku. 

Ja jotta rytmi- ja epätasapaino-ongelmat eivät painuisi unholaan muuten hyvän pelin tieltä, on mukaan laitettu vielä ekstravitutusfaktoria kasvattavia elementtejä. Kentissä ei ole minkäänlaisia checkpointeja, vaan ne pitää aina aloittaa alusta kuolon korjatessa (mitä tapahtuu koko ajan koska vaikeustaso on armoton). Elämiä on tasan kolme ja ne hupenevat äkkiä, sillä voittamattomat gallialaiset eivät ole aivan maineensa veroisia - jopa ruukunsirpaleet ja ympärillä pöräjävät lokit tekevät armottomasti vahinkoa. Ja totta kai, tietenkin, elämien loputtua ruudulle pamahtaa iloisen keltainen "Game Over"-teksti, ilman alapuolellaan keikkuvaa continue-valikkoa. Kyllä nyt on mieli musta. 

Peli-illan päätteeksi olisin halunnut istahtaa yltäkylläisen pöydän ääreen kyläjuhlassa, mutta sen sijaan minulle tarjottiin vain lämmitettyä olutta ja mintussa keitettyä villisikaa. Tälläkin peliin käytetyllä rahalla olisin voinut ostaa padan ja laittaa siihen sipulikeittoa.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Jurassic Park Builder



Sossusauruspuisto

Jurassic Park Builder (Android / iOS / Facebook. 2012)
(Sauruskesä-artikkeli nro 2)


Facebook-pelit! Hah! Vieläkö niitä joku pelaa? 


Miksi ihmeessä odottelisin virtuaalisadon kypsymistä ja lähettelisin kavereille elämäkutsuja selaimessa, kun voin nauttia 40-tuumaisesta HD-spektaakkeliviihteestä kaikki aistit täysillä? Älytöntä epäpelaamista, degeneraatiota, kuihtuva oksa pelaamisen yhä monimuotoisempana kukoistavassa puussa…ai tässä saa rakentaa oman dinosauruspuiston? No voi perse.

Lapsuudestani muistan erityisen elävästi kaksi hienoa asiaa, Jurassic Parkin ja Bullfrogin Theme park -huvipuistomanageroinnin (jossa tosin tein aina helvetilliset tappiot, virtuaalipuistolle kun ei voinut tehdä ns. lintsejä eli vapauttaa härvelihelvettiä verotuloista muuttamalla se hyväntekeväisyyssäätiöksi). Ei siis ihme, että oman dinopuiston managerointi on meikäläiselle kutakuinkin täydellisin yhdistelmäkonsepti heti cunnilinguksesta saatavan psilosybiinipäihtymyksen jälkeen . Tai olisi, jos se olisi tehty vähän paremmin kuin Jurassic Park Builderissa. Jurassic Park Genesistä odotin, Jurassic Park Gomorran sain.

Päällisin puolin JPB näyttää miltä tahansa käpistelykamppeelta: vedellään tiet Ford Explorereiden kulkea, survotaan saurukset aitauksiin ja tilkitään tyhjät kohdat kultaisilla suihkulähteillä ja ylihintaista muovikrääsää tarjoavilla museoilla sekä känkkylöillä. Grafiikka on miellyttävän pikkutarkkaa ja skarppia - bittikarttagrafiikan päälle tällätyt polygonisaurukset ovat hyvännäköisiä, mitä nyt massayleisöä ja zoofiilejä palveleva, silmien ja päiden suurentamisella tapahtunut söpöstäminen pistää hippasen vituttamaan. Laaja saurusvalikoima pitää sisällään kaikki olennaiset olennot velociraptoreista ankylosauruksiin - plus sitten päälle vielä vedenalaiset hirvitykset ja jääkauden kadonneet (joille molemmille rakennetaan oma puistonsa - pieteettiä sisällöntuotannossa, arvostan). Käyttöliittymä toimii miellyttävän sutjakkaasti ja intuitiivisesti, mitä nyt teiden rakentaminen on mikrosäätämisen vuoksi nopeaa ja tehokasta kuin Tiehallinnolla. Kaikki perusasiat ovat siis kunnossa, ei kun maksimoimaan kuumotuskeskuksen hillovirta.



Pettyneenä jouduin kuitenkin laittamaan Kokoomus-lippikseni takaisin hyllyyn, asennoitumaan vasemmistolaisesti ja treenaamaan oikean käden ruinauslihaksia. Jurassic Park Builderin pelimekaniikan ytimenä kun ei ole mahdollisimman tehokas taloushallinnointi, vaan ylhäältä tippuvan rahan odottaminen.  Jokainen dinosaurus pukkaa tilille tietyn määrän kyhnyä riippumatta siitä, miten ne on puistoon sijoitettu eikä prosessiin voi mitenkään vaikuttaa (paitsi levelöimällä sauruksia paremmaksi, mikä tuntuu täysin älyttömältä). Mihinkään ei voi vaikuttaa - ei lipunhintoihin, ei puiston siisteyteen, ei työntekijöiden moraaliin. Kaikki vain jököttää paikallaan ja takoo pelaajalle rahaa siihen tahtiin kun pelimekaniikka määrää. Ainoa mitä pelaaja voi odottamisen ohella tehdä, on kosmeettinen puuterointi: jos stegosauruksen vieressä on tarpeeksi kukkahärpäkkeitä, stegosaurus tienaa enemmän (lause, jota en olisi koskaan arvannut kirjoittavani). Siinä se. Leffasta tuttujen hahmojen jakamat tehtävät eivät juuri auta asiaa, sillä tavoitteet täyttyvät joka tapauksessa normaalin mikromanageroinnin ohella ilman erillistä hikeä.
Jurassic Park Builderissa en ole ole dinosauruspuiston omistaja, olen puiston köyhin asiakas jolla on jatkuvasti liian vähän rahaa nähdäkseen juuri ne dinot, jotka haluan nähdä - esimerkiksi MOTHERFUCKING T-REX maksaa pelin sisäisellä kurssilla niin järjettömästi, että teknisesti ottaen sitä ei voi ikinä saavuttaa - ja oikeassa rahassa sauruksesta joutuu pulittamaan monta kymppiä. Olen aina miettinyt että missä se meikäläisen dinofanituksen raja menee ja justiinsakin tässä. 

Miksi peli on tällainen? Koska pelintekijöiden pitää ansaita omat rahansa jollain konstilla ja ihmisten pohjattoman kärsimättömyyden hyödyntäminen on hyvä bisnesmalli. Kun kaikkea joutuu jatkuvasti odottamaan, alkaa sisällä syyhytä ja käsi hamuta sitä nappulaa, jolla voi vaihtaa eurot pelinsisäiseksi leikkivaluutaksi - ja se ei ole muuten halpaa. 2500 leikkidollaria, jolla saa ehkä tunnin tehokasta ja vartoilusta vapaata peliaikaa, kustantaa käsittämättömät 86 euroa - eikä pelimekaniikka silti muutu passiivisesta pönöttämisestä yhtään mihinkään. Okei, onhan pelissä myös huimaavan jännittävä CODE RED, jolloin Isla Nublarille iskee trooppinen myrsky ja dinosauruksia pitää rauhoitella taputtelemalla (ruutua). Jos pelaaja ei ole tarpeeksi nopea, hirmuliskot karkaavat ja edessä on esihistoriallisen massamurhaamisen repivä periodi - no ei, karannut saurus on jäähyllä 15 minuuttia eikä tienaa silloin rahaa. Voi nyt jumalauta. 

Päivityksen myötä Jurassic Park Builderiin tuli enemmän varsinaista pelattavaa - periaatteessa. Candy Crush Sagasta pöllityllä mapilla painellaan etiäppäin ja otetaan omilla sauruksilla matseja muita protolintuja vastaan. Taistelut näyttävät tarpeeksi hyviltä ja antavat jonkinlaisen motivaation omien elikoiden tasojen nostamiseen, mutta itse pelaaminen on hauskaa vain siitä jolle peliksi riittävät pelkät Final Fantasyn taisteluosuudet. Kolmella eri hyökkäyksellä. Mikromaksaminen pilaa tämänkin osuuden tehokkaasti - parin matsin jälkeen vastaan kävelee aina niin pahoja vastuksia, ettei omilla liskoilla ole mitään saumaa ja jäähyajat ovat niin pitkiä, että ilman Mastercardin mäykäisyä täpyttelyn riemu jää lyhyeksi. Ja niin hienoja myllyt eivät muikeista animaatioistaan huolimatta ole, että niihin viitsisi tosielämän hilloa sijoittaa.

Tämän oikealla rahalla runkkaamiseen perustuvan pelimekaniikan takia en ole koskaan pitänyt Facebook-peleistä enkä erityisesti pidä Jurassic Park Builderistakaan. Kyllä minä sitä aikani tääpläsin, mutta peli herätti minussa jatkuvasti negatiivisia tunteita - ahneutta ja kärsimättömyyttä. Sen sijaan, että antaisin aistieni levätä ja mieleni inspiroitua ihmisen innovaatioiden henkiinherättämän kadonneen elämän äärellä, kärttyilen koska saurukseni eivät tee tarpeeksi nopeasti rahaa. Siksi täytyy jälleen kääntyä Ian Malcomin puoleen: 
"You stood on the shoulders of geniuses to accomplish something as fast as you could, and before you even knew what you had, you patented it, and packaged it, and slapped it on a plastic lunchbox, and now you're selling it, you wanna sell it."

torstai 7. toukokuuta 2015

The Lost World: Jurassic Park (PSOne)




Liskodisko
Lost World: Jurassic Park (PSOne, Sega Saturn, 1997)
(SAURUSKESÄ-sarjan artikkeli nro 1.)

Mikä ihme siinä on, että Jurassic Parkista ei saada aikaan kunnon peliä?

Parempaa premissiä tymäkälle toiminnalle on vaikea kuvitella: taustatarinana hullun tiedemiehen lapasista karannut projekti, toimintaympäristönä vehreä paratiisisaari ja vihuina laaja kaarti lehvästöstä rintaan karkaavia tosimaailman kuumotuksia joista pienimmät tottelevat lyijyä ja isoista saa aikaan bossimatsin jos toisenkin (eli toisin sanoen: tehkää Far Cry ykkönen uusiksi ja lisätkää siihen dinosaurukset). Hirmeäliskot ovat erinomaisia videopelivihollisia, koska ne ovat todella olleet olemassa ja liitukauden esi-isältämme Pietu Pessaarivompatilta on epäilemättä jäänyt aivoihimme jokin lyhyt koodinpätkä, joka surauttaa selkäkarvat välittömästi pystyyn digisauruksen tallustellessa vastaan. Varustearsenaalista löytyy rynnäkköhaulikkoa, tainnutuskranaatteja ja pimeänäkölaseja - tuntuu kuin Jurassic Park olisi kirjoitettu kasaan videopelien maailmaa ajatellen. Ja silti ei saada mitään tolkullista aikaan. 

Jos ykkösleffan kohtauksesta pitäisi Ian Malcomin paikallaan ja vaihtaisi triceratopsin kakkatornin läjään Jurassic Park -pelejä, avainrepliikki ei muuttuisi: "That's a big pile of shit". Hyviä Jurapuiston peliversioita on käsittääkseni kaksi: Jurassic Park: Genesis (2000-luvun alussa PC:lle, Boksille ja Kakkospleikalle julkaistu puistonrakentelusimu) ja Lost Worldin arcadepräiskyttely (jota olen itse päässyt tyyppaamaan Itäkeskuksen Pelikaanissa - naisista eroaminen on ollut tuohon irrottamiseen verrattuna helppo nakki). Genesis on kallis harvinaisuus (PC-versiolla sata dollaria lähtöhinta eBayssa eikä naksuttelua oikein pädillä viitti) ja toinen on pienen henkilöauton kokoinen kapistus Atlantin väärällä puolen (hintalappu n. 2000 dollaria), eli aika nihkeillä eväillä joutuu katajainen bittipaleontologi painamaan. 

Mutta! Koska tänä kesänä teattereihin tärähtää sarjan pitkään, pitkään odottamani nelososa Jurassic World, päätän sarjan superfanina juhlistaa tätä merkittävää vuotta pelaamalla kesän mittaan niin monta Jurassic Park-peliä kuin vain kerkiän ja kätösiini saan. Kakkaahan ne ovat ja paha mieli niistä tulee, mutta pääseepähän viiden pennin Alan Grantina tunkemaan kätösensä menneisyyden digisantaan ja penkomaan luurangot kunnolla esiin. Aloittakaamme kaivuuhommat Pleikka ykkösen Lost Worldista.


Ilottomaan Greenpeace-jeesusteluun jumittunut sarjan kakkosraina Lost World ei ole kenenkään lemppari, mutta pelipuolella puunhalailu onneksi vaihtuu sulavaan 2D-toimintahyppelyyn. Vuonna 1997 ulos pöräytetty Lost World on iästään huolimatta ilo korville ja silmille. Äänimaailma on tehty perkuleen hyvin ja Keijo Kuriositeetti saattaa innostua siitä, että Lost World oli todennäköisesti ensimmäinen peli, jonka soundtrack pistettiin orkesterin soitettavaksi (itse Steven Spielberg innostui peliä varten sävelletyistä synaraidoista ja ehdotti, että laitetaanpa ison orkan veivattavaksi). Tekstuurit tietysti näyttävät siltä kuin Lego-ukko olisi käynyt kakalla, mutta saurukset on animoitu hienosti, värimaailma on selkeä ja audiovisuaalisesta kokonaisuudesta huokuu laatu - bonuksina avattavista gallerioista näkee, että graafikot ovat todella paneutuneet työhönsä. Se on varmasti ollut vaikeaa, kun kaikilta muilta pelisuunnitteluosastoilta on kaikunut jatkuva mielipuolinen mölinä koodareiden jahdatessa toisiaan kullit kourassa ja räkä nokasta tursuten. En ole pitkään, pitkään aikaan nähnyt yhtä huonosti suunniteltua ja toteutettua peliä kuin Lost World.


Pelin alkaessa pelaaja hyppää pikkusaurus compsognathuksen nahkoihin - ja heittää saman tien ohjaimen seinään. Miksi KUKAAN kuvitteli, että Jurassic Parkin nähneet haluaisivat pelata dinosauruksilla? Olisiko kukaan halunnut nähdä elokuvia, jos ne olisivat kertoneet maahanmuuttokriittisistä Tauno Tyrannosauruksesta ja Veijo Velociraptorista, joiden mielestä ihmisperäistä saareenmuuttoa pitäisi rajoittaa rajusti? Noo...ehkä, mutta se ainakin on varmaa, että kukaan EI halua aloittaa Jurassic Park-peliä nyrkillätapettavalla rääppäsauruksella, joka näykkii ja tasohyppelee tiensä feikki-3D-viidakon lävitse. Kyllä, tasohyppelee, koska siinä dinosaurukset ovat ylivoimaisesti parhaita. Kysykää vaikka Yoshilta. 

Mukana ovat kaikki genren kuolemansynnit: surkean tunnottomat digitaaliset kontrollit, näkymättömissä olevat sudenkuopat ja compya kurittavat ansakukat (kyllä, kukat, koska jos arvokkuus viedään niin sama mennä päätyyn asti). Liian korkealta tipahtaminen haukkaa T-rexillisen energiapalkista, vihulaisia on ihan älyttömästi ja oma hyökkäys on surkeaa närppimistä, jolla ei ole mitään näkyvää vaikutusta. Jaksoin tahkota compykenttiä kolmen mapin verran ja jatkuvaan äkkikuolemiseen väsyneenä naputtelin koodit kehiin, toivoen raptoriosuuden saavan minut karjaisemaan "Oi beibi". 

Ja höpön löpön. Raptorin ohjaaminen on toki kivuttomampaa kuin compyn, kiitos jaloista löytyvän pomppumeiningin ja tehokkaamman biosapelivalikoiman, mutta pelityyli on ja pysyy samana: hypitään kuin idiootti ja otetaan ylivoimaiselta viholliselta turpaan että soi. Ihmisvastustajat eivät kuole eivät sitten millään ja kun (ei jos vaan kun) jäät nurkkaan jumiin, yksi kaasukranaatti niistää liskosta liekin sekunnissa. Ai niin, muistinko mainita, että kentissä ei ole yhtään checkpointeja, vaan äkkikuoleman koittaessa on aina aloitettava alusta? Etäisesti hauskaa ja huvittavalla tavalla makaaberia raptoriosuudessa on ihmisten raateleminen ja syöminen energian palauttamiseksi. Vielä kun kuvittelee polygonipötiköiden paikalle pelin tekijätiimin niin melkein jo käy viihteestä. 

Kun ihmishahmot kerran vaikuttivat niin ylivoimaiselta raptoria vastaan, päätin kokeilla myös palkkasoturilla taistelua. Enkä muuten ollut väärässä: rujonruskeaan luolastoon eksynyt kesäkelinhiihtäjä niittää deinonychuksia kuin pamipsykoosissa lavalta karannut Kaija Koo ysäribilekansaa. Mutta koska saurusten tappamisen helppous olisi saattanut muuttaa Lost Worldin hetkeksi nautittavaksi pelämykseksi, on kenttiin sijoitettu vieri viereen tappavia kivipatsaita, joihin koskeminen imaisee hiparit nolliin hetkessä. Äkkikuoleminen varmistetaan Bionic Commandosta pöllityllä tarrauskoukulla, jolla ukkelia heilautellaan päättäväisesti murhaajatippukivestä toiseen. 

Jäljellä oli enää Tyrannosaurus Rex, kaikkien aikojen suosikkidinosaurukseni, bad ass motherfucker, MOTHER FUCKING T-REX, painajaisteni polttoaine, kaikkien aikojen hienoin eläin. Tottahan nyt näin majesteetilliselle olennolle on sentään luotu kunnon puitt...kyllä te tiiätte.

T-Rex hyppelehtii laavakuoppien yli. T-Rex kumartuu puunrungon kohdalla. T-Rex syö eteen tulevan raptorin, jolloin takaa hyökkää selkään toinen ja koska Rexin hyökkäysanimaatio kestää puolisen minuuttia, takaraptori ehtii pökkiä Rexin hengiltä eikä pelaaja voi tehdä MITÄÄN. En pääse ensimmäisen kentän ensimmäisestä kohdasta mihinkään, en vaikka kuinka yrittäisin. Tämän pitäisi olla kaikkien aikojen cooleimman sauruksen oma videopelikenttä ja kolme riisitautista raptoria rääpii otuksen kylmäksi sekunneissa. Uudelleen ja uudelleen. 

Se se on aika pitkälle vietyä hautarauhan rikkomista kun pitää 65 miljoonaa vuotta vanhoja raatoja tällä tavoin raiskata.

Häpeäisitte.