Kadonnut maailma
Reportaasi: Oulun Vauhtipuiston pelihalli
Arcade-kulttuuri on kuollut ja pelihallit kadonneet.
Melkein totta. Kylmä ilmanala saattaa edesauttaa fossiilien säilymistä ja Oulussa tämä pitää paikkansa: vastoin kaikkea todennäköisyyttä, kaupungista löytyy edelleen vanhanaikainen pelihalli. Hämärä valaistus, flippereiden kalske ja kolikoiden nopea virta taskusta, koko paketti. Bonuksena ja erotuksena kaikkiin maailman muihin pelihalleihin tulevat tukevan pelisijan antava maalattia ja pelaajia kuppaavat sääsket - eksoottisemmaksi ei pohjoinen pelaaminen mene.
Kyllä, sääsket, sillä Oulun pelihalli sijaitsee elonkirjoltaan vilisevässä Hietasaaressa Oulujoen deltan keskellä, vaatimattomassa lautamajassa. Vauhtipuistoksi (niin, elekää te helsinkiläiset yhdestä Piritorista vouhottako) kutsutussa Visulahden pienoismallissa sijaitsee yksi suomalaisen pelikulttuurin huonoimmin tunnetuista pyhätöistä. Ja pyhättö on nimenomaan oikea sana, sillä hämyisessä tilassa valtavankokoisiin peliscreeneihin uppoutuu ja pelihallista ulos kävellessä on vähän epätodellinen olo, reaalimaailmaan palaamisen karu arki. Vanhanaikainen grafiikka ei vauhdikkaiden pelien takia pääse juuri vaivaamaan ja kolikonkokoisista rahasummista luopumiseen saa hyvää treeniä kännykkäpeleissä, joten arcaden maailmaan pääsee sisälle äkkiä.
Olohuoneen kokoisen arcaden pelikokoelma vaihtuu vuodesta toiseen ja joka vuosi mukana on vähintään yksi kiinnostava tapaus, joten pyöräreissu pelihalliin kuuluu meikäläisen jokakesäiseen ohjelmaan. Tänä vuonna hallin elektronisia pelejä oli harmittavasti korvattu mekaanisilla: Rockyn tunnusteemaa aneemisesti soitteleva nyrkkeilyvoimamittari ja Stargate-flipperi eivät ole sieltä houkuttelevimmasta päästä. Mutta oli siellä muutama vinkeäkin tapaus, joten esitellään ne sitten tässä.
Arctic Thunder (Arcade, PS2, Xbox, 2001)
Midwayn moottorikelkkapäristely on ollut Vauhtipuistossa jo useamman vuoden, mikä näkyy kabinetin kunnossa: grafiikka ruudulla vihertää selvästi ja ohjain on löysän oloiseksi kammettu. Muutoin kabinetti on hyvää perusmallia: moottorikelkan penkki ja ratti peukalokaasulla ja mahtavana yksityiskohtana ajon aikana kojelaudasta kasvoille viileää ilmaa puhaltava tuuletin.
Arcadepäristely on homman nimi eikä edes semirealismiin pyrkivä, vaan ihan puhdasta Mario Kartia mennään moottorikelkoilla: hypyt ovat huimia, vauhtibonuksia löytyy maasta ja kavereita voi kurmottaa erilaisilla reitin varrelta kerättävillä aseilla. Kuskina on rastajäbää ja lumimiestä, kentät vaihtelevat tiibetiläisistä vuoristokylistä Tshernobylin ydinreaktoriin (jonne on pelin mukaan vain n. 3 minuutin matka Moskovan punaiselta torilta - kelkkareitit oikaisevat tosiaan yllättävän paljon). Mielikuvituksessa ei ole säästelty, mikä tuntuu yllättävältä valinnalta niinkin tosimiespohjaisessa lajissa kuin moottorikelkkailu.
Grafiikka on ihan mukiinmenevää, irrottelu kenttien tyylissä (kuten keskeltä ajorataa nouseva lumimieshirviö) pelastaa sen, mikä polygonien määrässä menetetään. Äänimaailma on ohimenevää hälyä ja ohjaus jättää paljon toivomisen varaa: kelkka liiraa liian helposti radan reunasta toiseen eikä touhuun missään vaiheessa saa kunnon otetta. Minkäänlaista force feedbackia ei ole ja koko touhusta jää, sarjistyylistä ulkoasua lukuunottamatta, jotenkin valju maku. Kyllä tätä ihan mielellään yhden kolikon verran tahkoaa, mutta toinen pysyy visusti taskussa.
Tuomio: Ei ihan.
Sky Target (Arcade, Sega Saturn, PC, 1995)
Segan kovasti Afterburnerin oloinen lentosimukabinetti näyttää hyvältä: koneita on neljää mallia (F-14, F-15, F-16 ja Rafale M) ja lentosauvassa on aitoa militäärimeininkiä. Harmi kyllä peli ei pyörähdä käyntiin vaan ulostaa kolikkoni sulamattomina kuppiin. Tarkastelemalla kolikkoporttia tarkemmin löytyy myös syy: pitäisi näemmä murtautua Suomen pankkiin ja varastaa vanhoja markkoja, jotta tämän vanhuksen saisi hyrisemään. Kokematta jää, harmi kyllä. Vaikea ymmärtää, että miksi kabinetti seisoo hallissa, jos sitä ei voi pelata.
Tuomio: N/A
San Fransisco Rush 2049 (Arcade, useita, 1999)
Futukaahailu ei oikein vakuuta. Syynä ei ole se, että ruudun grafiikka on kabinetin kunnon takia epäselvää mössöä ja force feedback laiska. Ei, tästä vain puuttuu kaikki rokkenrolli ja räminä - harvoin arcadepelin kohdalla käy niin, että kyllästyy ensimmäisen kolikon aikana. Rush 2048:sta ei oikein jaksa innostua, vaikka rata- ja ajokkivalikoimassa piisaa. Pölynimurin pörinä soundtrackina ja lujan vauhdin tunteen puute tekevät ajamisesta liian leppoisaa sunnuntaipöristelyä. Radat ovat leveitä ja hypyt isoja, mutta se maaginen "jokin" loistaa poissaolollaan. Huvittavana ysäriyksityiskohtana kabinetin oikeassa reunassa tököttäävät puhelimen numeropainikkeet: aikanaan siihen pin-koodin näppäilemällä sai omat tuloksensa nettiin muiden kadehdittavaksi.
EA's NASCAR RACING (Arcade, 2007)
Autopelejähän sitä maailmassa ja etenkin pelihalleissa piisaa - niin piti sitten valita suomalaisen kannalta kaikkein mielenkiinnottomin laji. Vuosimalli kabinetilla on niinkin tuore kuin 2007 ja kaikki muutoinkin ammattimaisen näköistä, mutta minä ajan ovaalia vain makuuhuoneessa. Pelaamatta jäi.
Time Crisis 2 (Arcade, PS2, 1997-1998)
Ah, käsiin temmattavat valopyssyt ja vimmatusti vilistävä raideräiskintä, siinä tiivistyvät hienosti arcaden fyysisyys ja näyttävyys.
Paitsi että Time Crisis 2 ei juurikaan vilistä, se hölkkää. Sinänsä kaikin puolin pätevän terrorismiaiheisen valopyssyräimeen kompastuskiveksi nousee (sinänsä pelille itselleen epäreilusti) turhan moderni pelimekaniikka. Sillä siinä missä monissa muissa raideräiskinnöissä paukitaan ympäriinsä pökerryttävää tahtia, Time Crisis 2:ssa pelimekaniikan ytimenä on - tattadadaa, suojautuminen. Poljinta töytäisemällä hahmo menee laatikon taakse suojaan lataamaan ja nousee sieltä taas pippuroimaan pipopäät. Muuten hyvä ja aikanaan varmasti tuore idea, mutta kun tämä pelimekaniikka on niin puhkikaluttu nykykonsoliräiskeissä! Ihan kuin pelaisi Gears of Waria huonommalla grafiikalla ja vielä vähemmällä tekemisellä.
Sinänsä Time Crisis 2:ssa ei ole mitään isompaa vikaa: grafiikka on kestänyt aikaa ihan hyvin ja toisen kentän vesitakaa-ajossa on kunnon meininkiä veneeseen kapuavine sammakkomiesninjoineen. Valopyssy toimii tarkasti (kun toimii, minulla jäi laitteen rikkinäisyyden vuoksi joka kolmas kuti piippuun) ja japanilainen älykääpiöestetiikka huolehtii viihdyttämisestä: hihittelevä knallipääpahis vastaan liian-överit-vaatteet-Miami-Viceen-kytät kuvastaa hyvin arcadepelien kepeää otetta.
Sinänsä Time Crisis 2:ssa ei ole mitään isompaa vikaa: grafiikka on kestänyt aikaa ihan hyvin ja toisen kentän vesitakaa-ajossa on kunnon meininkiä veneeseen kapuavine sammakkomiesninjoineen. Valopyssy toimii tarkasti (kun toimii, minulla jäi laitteen rikkinäisyyden vuoksi joka kolmas kuti piippuun) ja japanilainen älykääpiöestetiikka huolehtii viihdyttämisestä: hihittelevä knallipääpahis vastaan liian-överit-vaatteet-Miami-Viceen-kytät kuvastaa hyvin arcadepelien kepeää otetta.
Ysärillä terrorismilla sai vielä perseillä.
Tuomio: Ei ihan.
Gunblade NY: Special Air Assault Force (Arcade, Wii, 1996)
Nonni, löytyihän se, se peli jonka takia reissu kannatti. Gunblade NY on Segan valopyssyräiskintä vuodelta 1995 ja se tekee suurin piirtein ihan kaiken oikein. Kabinettiin on pultattu kiinni kaksi helvetin isoa konekivääriä, joiden on tarkoitus mallintaa taisteluhelikopterin ovensuutykkejä. Ja helvetin hyvin mallintavatkin, sillä rekyyli runtelee ranteet vartissa pahempaan kuntoon kuin Redtuben ilmaisviikonloppu.
Pelin pösilössä taustajuonessa terroristit hyökkäävät New Yorkiin ja pelaajan superkopterin pitää panna kaikki matalaksi. Huvittavan kömpelöä alkudemoa seuraa varttitunnin järetön adrenaliinipommi: kopteri liikkuu koko ajan, liipasin on pohjassa koko ajan. Kuskin spiikkaamat radio-ohjeet, kohti surajavat IT-ohjukset ja konekiväärin 50-kaliiperiset räjähtävät luodit viuhuvat kilpaa ilmassa ja meininki on niin hiton hektistä ja hikistä koko ajan. Käydään läpi Brooklynin sillat, YK:n päämaja ja Times Square - grafiikka on aika hirveää, mutta vauhti niin paljon hirveämpää, ettei sitä ehdi huomata.
Kököstä alkuajan polygonigrafiikasta, hömelöstä meiningistä ja yksinkertaisuudesta (ei edes latausnappia, pelkkä liipasin) huolimatta Gunblade NY vetää mukaansa vastustamattomasti. On siinä vain eri jännä fiilis painaa iso, jytisevä konekivääri olkapäähän kiinni ja koko kroppaa hyväksikäyttäen syytää vimmatulla tempolla luoteja lähiympäristön tuhoksi. Fiilis on huikea, elämys kokonaisvaltainen. Tällaisten pelien takia arcadepelaaminen oli niin iso hitti kuin se oli.
Gunblade NY kannattaa siis ehdottomasti käydä kokemassa, ellei loistavan pelimekaniikkansa takia niin harvinaisuutensa: mitattuna asteikolla 0-100 (0 on harvinaisin) Gunblade NY on Arcade Museumin asteikolla luokkaa 3, eli todella, todella harvinainen elämys. Pääset sitten latten äärellä brassailemaan muille kaupunkihipstereille miten SINÄ koit jotain aivan erilaista kuin muut.
TUOMIO: Klassikko.
**************
Vauhtipuiston arcade on kova mesta. Mutta pienellä vaivalla se voisi olla paljon kovempi. Hyttyset ja yksi lasten mekaaninen lelunnostopeli vielä menevät, mutta onko niitä pakko olla toinenkin? Ja päälle Stargate-flipperi ja nakkikioskisimulaattori, jippii. Mokomat pelaamisen hillosipulit, aina niitä on tyrkyllä eikä kukaan niihin ikinä koske.
Vauhtipuistolla olisi sauma nyt iskeä retroilusta innostuneiden, ikääntymistään nostalgialla paikkaavien pelisetien ja -tätien lompakkoon varustamalla pelihallin vain ja ainoastaan klassikkokabineteilla. Kökkäpelit ja tuntemattomuudet hiiteen ja tilalle Sega Rallya, House of the Dead kakkosta sekä Galacaa ja hirmu markkinointi käyntiin, niin luulisi kaupan alkavan käydä.
Arcadet ovat kuitenkin Suomessa sen verran suuri harvinaisuus, että oikeilla pelivalinnoilla Vauhtipuiston arcadesta voisi tulla hauskan kuriositeettipiipahduksen sijaan peliharrastajan must-matkakohde Suomessa.
Ehkä jo ensi kesänä.
Tuomio: Ei ihan.
Gunblade NY: Special Air Assault Force (Arcade, Wii, 1996)
Nonni, löytyihän se, se peli jonka takia reissu kannatti. Gunblade NY on Segan valopyssyräiskintä vuodelta 1995 ja se tekee suurin piirtein ihan kaiken oikein. Kabinettiin on pultattu kiinni kaksi helvetin isoa konekivääriä, joiden on tarkoitus mallintaa taisteluhelikopterin ovensuutykkejä. Ja helvetin hyvin mallintavatkin, sillä rekyyli runtelee ranteet vartissa pahempaan kuntoon kuin Redtuben ilmaisviikonloppu.
Pelin pösilössä taustajuonessa terroristit hyökkäävät New Yorkiin ja pelaajan superkopterin pitää panna kaikki matalaksi. Huvittavan kömpelöä alkudemoa seuraa varttitunnin järetön adrenaliinipommi: kopteri liikkuu koko ajan, liipasin on pohjassa koko ajan. Kuskin spiikkaamat radio-ohjeet, kohti surajavat IT-ohjukset ja konekiväärin 50-kaliiperiset räjähtävät luodit viuhuvat kilpaa ilmassa ja meininki on niin hiton hektistä ja hikistä koko ajan. Käydään läpi Brooklynin sillat, YK:n päämaja ja Times Square - grafiikka on aika hirveää, mutta vauhti niin paljon hirveämpää, ettei sitä ehdi huomata.
Kököstä alkuajan polygonigrafiikasta, hömelöstä meiningistä ja yksinkertaisuudesta (ei edes latausnappia, pelkkä liipasin) huolimatta Gunblade NY vetää mukaansa vastustamattomasti. On siinä vain eri jännä fiilis painaa iso, jytisevä konekivääri olkapäähän kiinni ja koko kroppaa hyväksikäyttäen syytää vimmatulla tempolla luoteja lähiympäristön tuhoksi. Fiilis on huikea, elämys kokonaisvaltainen. Tällaisten pelien takia arcadepelaaminen oli niin iso hitti kuin se oli.
Gunblade NY kannattaa siis ehdottomasti käydä kokemassa, ellei loistavan pelimekaniikkansa takia niin harvinaisuutensa: mitattuna asteikolla 0-100 (0 on harvinaisin) Gunblade NY on Arcade Museumin asteikolla luokkaa 3, eli todella, todella harvinainen elämys. Pääset sitten latten äärellä brassailemaan muille kaupunkihipstereille miten SINÄ koit jotain aivan erilaista kuin muut.
TUOMIO: Klassikko.
**************
Vauhtipuiston arcade on kova mesta. Mutta pienellä vaivalla se voisi olla paljon kovempi. Hyttyset ja yksi lasten mekaaninen lelunnostopeli vielä menevät, mutta onko niitä pakko olla toinenkin? Ja päälle Stargate-flipperi ja nakkikioskisimulaattori, jippii. Mokomat pelaamisen hillosipulit, aina niitä on tyrkyllä eikä kukaan niihin ikinä koske.
Vauhtipuistolla olisi sauma nyt iskeä retroilusta innostuneiden, ikääntymistään nostalgialla paikkaavien pelisetien ja -tätien lompakkoon varustamalla pelihallin vain ja ainoastaan klassikkokabineteilla. Kökkäpelit ja tuntemattomuudet hiiteen ja tilalle Sega Rallya, House of the Dead kakkosta sekä Galacaa ja hirmu markkinointi käyntiin, niin luulisi kaupan alkavan käydä.
Arcadet ovat kuitenkin Suomessa sen verran suuri harvinaisuus, että oikeilla pelivalinnoilla Vauhtipuiston arcadesta voisi tulla hauskan kuriositeettipiipahduksen sijaan peliharrastajan must-matkakohde Suomessa.
Ehkä jo ensi kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti