tiistai 28. heinäkuuta 2015

Hour of Victory



Kauheinta sotaa ikinä
Hour of Victory (Xbox360, PC, 2007)


Usein videopeleihin liittyvä raivonpurskahtelu voi tuntua pelaamattomasta kummalliselta. Miten muka peliä voi vihata, sehän on vain peli, kasa bittejä ja koodia, eik mitään sen kummempaa? Tällaisen tapauksen tullessa kohdalle voi pitää pitkällisen luennon siitä, miten ihminen kokee pelatessaan laajan kirjon ihmismielen liikahduksia ja selittää miten kyse on loppujen lopuksi samasta ilmiöstä kuin siinä, että tekisi mieli kuristaa Arttu Wiskari radiokaiuttimen kautta. Tai sitten heidät voi vain laittaa pelaamaan tunniksi Hour of Victorya.

Vaikka omistan paljon todella, todella huonoja pelejä, harva saa minut sellaisen eläimellisen raivon ja sitä seuraavan syvän masentuneisuuden partaalle kuin Hour of Victory (tai Hour of Depression, kuten ystäväni Lisu peliä kuvasi). Se on aivan käsittämättömillä tavoilla paska peli, huonoin 360:lla koskaan pelaamani ja mahdollisesti koko edellisen konsolisukupolven yksi hirveimmistä tekeleistä. Ainoa syy sen olemassaoloon on se, että Midway tuumasi pystyvänsä kusettamaan COD-faneja julkaisemalla täysin häikäilemättömästi hiljaisena kesäaikana keskeneräisen ja suunnittelupolion raiskaaman epäpelin. 

Pelin perusidea on pöllitty Commandosista: kentälle saa kolme eri sotilasta, kommandon (joka syö luoteja kuin poliitikko vaalilupauksia), tarkka-ampujan (jota minun tuli alkudemossa sääli, koska tämä näyttää abortilta jolla on kypärä) ja sissin (jolla on...pipo. Musta pipo.). Eri hahmojen käytön lähtökohtana on, että jokaisella kommandolla olisi kykyjensä mahdollistamat erilliset etenemisreitit, mutta kun putki on niin kapea, ettei Jethro Rostedt mahtuisi siinä edes kääntymään ympäri, tulee koko hahmovalinnasta täysin irrelevantti kysymys. Semminkin, kun tarkka-ampujana oleminen on kusipaskojen kontrollien takia äärettömän vaikeaa ja stealth-osiot voi porhaltaa eteenpäin vaikka kokonainen sinfoniaorkesteri perseessä pauhaten.

Wiin Red Steelistä opin, että leikkaa-kakkasta-pala-ja-liimaa-se-valkovuotoknölliin-kansitaide ja pyörivän dvd-kiekon käyttö latausikonina tarkoittavat järkiään surkeaa pelielämystä - ja Hour of Victoryn kohdalla homma piti paikkansa turhankin hyvin. Grafiikka on aivan kauheaa: kaikki liittoutuneiden sotilaat kärsivät pahoista kromosomivirheistä ja sakemannit puolestaan saavat World at Warin natsizombit näyttämään arjalaisrodun ylväiltä mallinukeilta. Tekstuurien ruskeus, rähmäisyys ja epätarkkuus tuntuu siltä kuin joku olisi yrittänyt visualisoida krapulan ja onnistunut liian hyvin. Hirveys kuorrutetaan käsittämättömillä grafiikkabugeilla: eihän siinä mitään, että MG42:sta puuttuu ammuttaessa suuliekki, mutta kun kiikarikiväärillä ammuttaessa ensin kaatuu krautti ja sitten näkyy jostakin takavasemmalta (ei aseen piipusta) kohti kaatunutta ruhoa lentävä luoti, alkaa unen ja toden raja häilyä. 





Olen täysin sataprosenttisen varma, että kontrollit ON tehty kännissä. Ei riitä se, että pelihahmo hoippuu ja puoltaa pisin pientareita kyläjuopon skarppiudella, mutta että pitää vielä perkele laittaa lataus ja ovien avaaminen saman namiskan alle - ja tietenkin jokainen aseesta irrotettu lipas lentää mäkeen eikä takaisin taskuun, joten parhaassa tapauksessa hissiin pyrkiessään saattaa tuhlata yli 50 prosenttia ammusvarastoistaan paukauttamatta laukaustakaan. Aivan erityisesti inhosin pelin tapaa muuttaa ampuminen meleeksi automaattisesti vihollisen ollessa tarpeeksi lähellä - mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että kiväärinperä oikeasti OSUISI Fritzin naamatauluun.

Kaikkialla vilisee käsittämättömiä suunnittelumokia. Kun paarustin sissinä pitkin viemärinkujia konepislari kädessä, päättelin vastaan tulevien kanttipäiden tekevän sivuduunia Astral-TV:llä, koska nämä osasivat nimetä minut tarkka-ampujaksi vailla mitään siihen osoittavaa todistusaineistoa (tosin uskon että jopa natseista Astral-TV:llä työskentely olisi vähän mautonta). Jos tankkitaistelukentässä jalkautuu vaunusta ja lähtee tappelemaan vihuja vastaan maiharit tömisten, nämä raportoivat taistelutovereilleen tankin olevan tulossa - kuinka läskejä kommandoja liittoutuneet kelpuuttivat armeijaansa?

IT-tykittäessäni menemään kaverini raportoivat Heinkelistä jota ei ollut olemassakaan, sen jälkeen niskaani tipautettiin enemmän pommeja kuin Lontooseen vuonna 1940 ja varmuuden vuoksi vielä yksi Messerschmitt tipahti suoraan päähäni - sankariani vähän huimasi, mutta muuten oltiin ihan teräkunnossa. Ääninäyttely on surkuhupaisaa ja ehtana B-pelin merkkinä puolet puheista on jätetty tekstittämättä, koska ei olla viitsitty. Käsikirjoitus on jotain...käsittämätöntä. Pelastaessani professoria natsilinnasta tämä totesi minulle "You are very good at your job, I don't know anger myself". Ja ampui natsia P-38:lla kolmesti otsaluuhun.

Koko peli on totaalisen rikki. Vihollisen tekoäly on kolmivuotiaan tasolla: yleensä ne lähinnä juoksevat pelaajasta ohi, kykkivät paikallaan tai suojautuvat sen hiekkasäkkiesteen taakse, jonka räjäytin tuuskan vituksi kolme minuuttia sitten. Tunsin jotenkin ylireagoivani, kun toistuvasti vain kävelin kylmästi laatikon takana vollottavan Heinrichin luo ja losautin tätä kiväärillä naamaan - ehkä tuttavallinen päänahkahieronta ja kalsaritempaisu olisivat olleet tarpeeksi kova rangaistus.

Taisteluni katkesivat linnakentän loppuhulinoihin, jossa olisi pitänyt roudata Pantterin kyydissä perheensä perään vollottava tiedetohtori turvaan. Joka paikassa vilisi panssarikauhumiehiä ja vihollistankkeja, eikä paineilmatykillä varustetulla, jokaiseen kulmaan jumittuvalla paskapurkilla tehnyt yhtään helvetin mitään. Niinpä putsasin pihamaan jalkamiehenä ja ajelin sitten ölövinä kohti viimeistä koitosta, tankin energiapalkin hohtaessa pitkänä ja vihreänä kuin Hulkin meisseli. Ja sitten jostakin suhahti raketti ja kimmotti tankkini holvikaaren kattoon. Ja koska mikään ei ole tankille niin vaarallinen tekijä kuin muurattu kivi, törmäys rysäytti koko vaunun kerralla paskaksi. Että sillä lailla. 

Hour of Victory on niin läpeensä huono peli, että sitä ei kannata ostaa edes kuriositeettiarvon takia. Opetelkaa vaikka ennemmin tekemään omasta pierusta hyytelö. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti