tiistai 21. heinäkuuta 2015

Mario Kart 64




Kilpeä takakilpeen
Mario Kart 64 (Nintendo 64, 1996)

Ihminen tarvitsee kahdenlaisia moninpelejä: niitä, joihin syvennytään, joiden mapit opetellaan ja joiden nyansseja hinutetaan viikkotolkulla - sellaisia kuin Left for Dead, Battlefieldit ja Minecraft. Ja sitten niitä toisia, joiden eteen parkkeerataan kaljapakki kainalossa, lyödään kamraatille kapula kouraan, annetaan kolmen lauseen ohjeet ennen peliä ja viiden minuutin peluun jälkeen kaveri on messissä. PC-jäärät irvailivat ysärillä ykkös-Pleikkarin pintaohuelle pelifilosofialle, jossa kuka tahansa pystyi tääpläämään peliä muutaman minuutin tuumailun jälkeen, mutta vanhassa kunnon arcade-mentaliteetissa on myös puolensa: sillä saa nopeasti hyvän meiningin päälle ja useimmiten peleissä kuitenkin on riittävästi syvyyttä, jotta niitä jaksaa kahlata vielä kerta toisensa jälkeen. Tällaisen illanviettopelaamisen galaksissa Mario Kart 64 loistaa supernovana. 

Paljon simppelimmäksi ei lähtökohta mene: valitaan lempparikuski kahdeksasta tutusta Nintendo-naamasta Mariosta Donkey Kongiin, valitaan karting-autojen teholuokka ja polkaistaan cuppi käyntiin. Autoa hallitaan kahdella namiskalla (käytännössä yhdellä, sillä jarrua tarvitsee todella harvoin) ja kentältä noukittavat aseet paiskotaan liipasimella, kuusnelosen tattiohjain tuo ohjaukseen eksaktin loppusilauksen. Auto pysyy tiessä ja räpylässä hyvin, fysiikanmallinnus tuntuu luontevalta - lättänästä spritegrafiikasta huolimatta pöristimillä on selkeä ja tuntuva massa. Kussakin cupissa kisataan neljän radan verran ja sen jälkeen nostetaan voittaja palkintopallille (aivan tarpeettoman pitkässä) voittoanimaatiossa. Ja sitten otetaan totta kai uusiksi, koska olisinhan minä voittanut koko paskan ellen olisi siinä viimeisessä mutkassa tullut kilpeä persiiseen. 

Vaikka polygonigrafiikan aamunkoin säteet eivät kovin kauniita maisemia esiin maalanneetkaan, Mario Kart 64:ssa on vähästä saadaan paljon irti. Radat ovat persoonallisia ja vaihtelevia, sisältäen korkeuseroja, tiukkoja mutkia, huimia hyppyjä, oikoreittejä ja mahottoman ärsyttäviä vesiesteitä. Maasta pulpahtelee myyriä, radalla liukuu pingviinejä ja katosta mätkähtelee Super Mario 3:sta tuttuja Thwompeja. Lähes kaikki radat ovat hyviä ja muutama on loistava, kuten ansoilla ja laavakuopilla ladattu Bowser's Castle, raivostuttavan hankalille mutkille vääntyvä Royal Raceway ja hengästyttävä viidakkoerikoiskoe DK's Jungle Parkway. Mukaan mahtuu myös pari selkeää hutia, kuten liialliseen multitaskaamiseen liikenteen takia hajoava Toad's Turnpike ja häkellyttävän tylsä sekä aivan helvetisti liian pitkä Rainbow Road (oikeasti, kymmenen minuuttia yksi kisa ja käytännössä pelkkää suoran ajamista). Rataprofiilit ovat mielenkiintoisia, mutta vähän enemmän teiden varsille soisi elämää ja yksityiskohtia, vähän liikaa on peltoauto ja Pohjanmaa-meininkiä.


Mario Kartin monipuolinen ja kaanoniin hyvin istuva asevalikoima mahdollistaa monensorttiset jäynät. Iskemällä silokkia tankkiin vauhti kasvaa hurjaksi ja tähtibonus antaa vauhdin lisäksi kuolemattomuuden, jolla on näppärää töniä vastustajat radalta ihan vähän häiritsevien "KUOLE LUIGI KUOLE"-huutojen kera. Muiden tulevaisuutta voi miinoittaa heittelemällä maahan spinnauksen aiheuttavia banaaninkuoria sekä aselaatikon näköisiä tissiansoja (miten se booby trap sitten pitäisi suomentaa, häh?). Yhteistä kaikille aseille on se, että ne ovat helvetin hauskoja käyttää ja todella raivostuttavia vastaanottaa, pahimpana kaikista surullisenkuuluisa sininen kilpi, jonka ainoa tehtävä on pudottaa keulapaikan pitäjä peränpitäjäksi. Vanhan liiton Nintendo-fanin sydäntä lämmittää tiukka uskollisuus Mario-maailmalle: vihreät kilvet lähtevät suoraan ja punaiset toimivat hakeutuvina ohjuksina - aivan kuten alkuperäisessä Mario Brosissa vihreäkilpiset kilpparit tallustavat suoraan vaikka rotkon pohjalle mutta punaiset osaavat kääntyä. 

Kisat ovat hiton hektisiä: tietokonekuskit törttöilevät inhimillisesti, värikkäät maisemat viuhuvat ohi sopivalla vauhdilla, mutkissa nojataan reilusti kaverin sivupeltiin ja kiperissä kohdissa irrotetaan kaverin kilvet kilvellä. Vaikeustaso on juuri sopiva: pieniä kämmejä passaa tehdä ja aseet tasoittavat taitoeroja, mutta silti jokaisen kisan voiton määrää tarkka rattikäsi, Mario Partyista tuttuja kädettömyysalennuksia ei jaeta. Meteli on huumaava ruudun molemmilla puolen: mariomaisten jahhuu-huutojen sekaan sekoittuvat perisuomalaiset perkeleet ja hupia piisaa. Parikymmentä vuotta vanhaksi peliksi Mario Kart 64:ssa on miellyttävästi emergenssiä - tilanteet elävät dynaamisesti ja irrottavat toistuvasti sekä hämmästeleviä että paskaisen koston nauruja. Mario Kart 64:a pelatessa meininki on koko ajan hyvä muttei ällöpositiivinen, siitä pitävät huolen kiperät radat ja puhdasta veemäisyyttä henkivät aseet. 

Ainoa isompi natinan aihe voisi löytyävisuaalisesta ulkoasusta: yksityiskohdiltaan köyhien ratojen lisäksi vanhaa aikaa henkivät spriteinä toteutetut autot ja kuskit. Voi olla, että Nintendo 64 ei tuohon aikaan tekijöidensä sanan mukaisesti taipunut kahdeksaan polygonikuskiin radalla yhtä aikaa, mutta on selvää että pahvikuvat eivät kaikkia miellytä. Minä kyllä tykkään niistä, sillä verrattuna vaikkapa Mario 64:n kolmella polygonilla toteutettuihin pökkelöihin Kart 64:n smuutit ja pehmeälinjaiset kuskit miellyttävät silmää erittäin paljon. Ainoastaan piirtoetäisyys aiheuttaa ärtymystä: monesti uhkiin on vaikea reagoida, kun taskurapu hyppää taustagrafiikasta eteen vain parin metrin päästä. 

Minulle Mario Kart 64 on selkeä klassikko. Ei nin kova klassikko, että yksin sen takia kannattaisi Kuus-Nipa hankkia, sillä hyviä Mario Kart -pelejä on tarjolla yksi per jokainen Nintendon konsoli. Mutta mikäli hyllystä sattuu N64 löytymään, Mario Kart 64 on yksiselitteinen pakkohankinta, konsolin toiseksi myydyin peli täysin syystä. Se on paitsi aivan hulvattoman hauska kesämökki- tai kaverikaljoittelupeli vauvasta vaariin, myös vahva osoitus siitä, että Nintendon magiikassa on kyse jostain paljon syvemmästä ilmiöstä kuin ranteita hajottavista kaukosäädinohjaimista ja simppelien lastenpelien tekemisestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti