perjantai 29. tammikuuta 2016

Day of Defeat




Päihityksen päivä
Day of Defeat (PC, Mac, Linux, 2003)


2000-luvun vaihteessa toinen maailmansota oli Sotamies Ryanin ja HBO:n Taistelutovereiden myötä kuuminta hottia, mutta pelirintamalla oli Medal of Honoria lukuunottamatta hiljaista. Ja sitten Half-Lifelle pamahti ilmaiseksi toista maailmansotaa realistisesti käsitellyt modi Day of Defeat - aseet olivat ehtaa tavaraa, kentissä lojui autenttisia Tiikerinraatoja ja Omahan hiekkamäkijuoksuunkin pääsi osallistumaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun hoksasin että MG-42:n saa tällättyä etujaloille ja roivittua kuulaa niin maan perkuleesti aidolta kuulostavan ruilutuksen saattelemana, olin täysin myyty.

Mutta kuten Halffiksen modeissa oli tavallista, Day of Defeat oli moninpelimodi ja meidän laniporukkamme sen isoihin puitteisiin väistämättä liian pieni. Urhoollisesti sitä kyllä kokeiltiin (varmaan lähinnä meikäläisen painostuksesta), mutta ikinä touhu ei oikein iskenyt kipinää. Kotonani oli vain nettipeluuseen kelvoton 56-kiloinen modeeminpurnake, joten yritin sinnikkäästi pelata mutsin työpaikalla täysin toimistokäyttöön varatulla koneella. Kun kerroin pelin sisäisessä chatissa pelaavani ilman 3D-korttia, toinen linjoilla notkunut valopää kuittasi pelaavansa ilman monitoria. Niin alkeellisin kamppein oltiin liikenteessä. Ja sitten tulivatkin kehiin Medal of Honor ja Call of Duty, toinen maailmansota pamahti mainstreamiin myös pelipuolella ja Day of Defeat jäi ajan jalkoihin - pienenä kivenä kalvamaan ja muistuttamaan, että enkös ollutkin hyvä. 

                                                                                                                                                                        
Steam on erinomainen kampe nuoruusvuosien pelimissauksien paikkailuun ja yllättävää kyllä, myös alkuperäiselle Day of Defeatille riittää edelleen innokasta pelaajakuntaa. Niinpä pääsin tuoreeltani ja minkään muuttumatta toteamaan, jotta vieläkö sitä Pataanoton Päivässä piisaa särmää.

Ei. Ei kyllä piisaa.

Counter-Strike 1.6:sta uudelleenlämmitellessäni sain useaan otteeseen todeta, että pelissä ehtii juuri ja juuri saada vilauksen vihollisesta ennen kuin nappi tulee otsaan. Day of Defeat vie homman vielä pidemmälle:  vihollista ei ehdi edes nähdä kun viikate jo kopsahtelee merkitsevästi olkaluuhun. Day of Defeat on totaalisen armoton ja aseet äärimmäisen tappavia, yleensä henki lähtee ensimmäisestä luodista. Tähän päälle kun lätkäistään Halffiksen moottorin syheröisiksi pakottamat pelialueet ja kaikesta tasaista massaa tekevä lattea valaistus, niin koetapa sieltä sokkelomöhnästä kenttänsä tuntevaa konkaria saada jyvälle. Ei onnistu kuin kerran 20:sta (mutta sen kyllä sitten muistaa!).

Vaikka realismipainotteisessa mäiskeessä on oma julma viehätyksensä, Half-Lifen ikä näkyy DoDiksessa paljon rumemmin kuin Counter-Strikessa. Aihevalinnan vuoksi Day of Defeat joutuu pakosta käyttämään paljon ulkokenttiä, mikä ei ole koskaan ollut Halffiksen pelimoottorin ominta osaamisaluetta - peli on rehellisesti sanottuna älyttömän ruma (ja tämä tulee mieheltä jonka mielestä Operation Flashpointissa on ihan hyvä grafiikka). 




 

Kentät ovat kyllä useimmiten hyvin suunniteltuja ja niitä piisaa (eräällä serverillä valittavana oli hulppeat 500 karttaa), mutta nestoripelaajien ulkoa osaamat ampumalinjat yhdistettynä äärikulmikkaaseen liikkumiseen tekevät mapeista melko joutavanpäiväistä hölkän ja pikakuoleman vuorottelua. Myös pelimekaaniset ratkaisut tuntuvat kertakaikkisen elähtäneiltä: matsin loppua ei tahdo hoksata oikein mistään ja spawnauspisteet eivät liiku vallattujen lippujen mukana, jolloin peli aloitetaan aina kentän perältä ja jolkotellaan pari minuuttia täysin autioiden takalinjojen lävitse.

Ei Day of Defeat kuitenkaan ole ansioita vailla: aseet on mallinnettu helvetin uskollisesti Garandin rekyylin repivyyttä myöten - näillä vehkeillä ampuessaan tuntee todella tekevänsä rumaa jälkeä. Liikkuminen on realistisen hidasta, parhaiten osuu pötköasennosta (siis makuulta, ei slaavikyykystä) ja pääosuma iskee kypärän nupista. Lisäksi sotahistorianörttiä ilahduttaa se, että peliin on mallinnettu harvemmin nähdyt brittiläiset sotajoukot (ja näiden kapea asevalikoima - briteillä tussareita on tasan viittä kappaletta, kun natsisotilaat saavat valita oman tussarinsa melkein kymmenen torrakon valikoimasta. Epäreilua? Valita historialle.). Erityisesti minua ilahdutti pelin tapa karsia tarkka-ampujien ja sinkomiesten määrä todella pieneksi.



Nämä pienet yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä pelastamaan Day of Defeatia - se on väistämättä kehäraakki, jonka paras potku loppui jo edellisen vuosikymmenen alkupuoliskolla. Matalamman realismitason sotijaukkeliakkelit löytävät parempaa mättöä Call of Duty 2:n tai Call of Duty: World at Warin suunnasta ja realismifriikkejä taas miellyttänee enemmän Red Orchestra.

Mitään isompaa vikaa Doddiksessa ei ole, mutta ei myöskään mitään varsinaista syytä sen pelaamiseen. Olen pahoillani, DOD, mutta päiväsi ovat päihitetyt. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti