The Secret of Monkey Island

Piraattipeleistä paras
The Secret of Monkey Island (PC, useita, 1990-2009)

Ainakin kolme asiaa paaluttui tolppaani, kun yhdeksänvuotiaana otin hapuilevia seikkailupeliensiaskeleitani Monkey Islandin äärellä: englannin kielen taidon tärkeys, hyvän käsikirjoituksen merkitys ja Pelit-lehden olennainen rooli osana suomalaista pelikulttuuria. 

Olin nimittäin ensimmäistä kertaa Apinasaarta kohti matkatessani aivan liian nuori tajuamaan puoliakaan pelistä, jossa lähes kaikki tekeminen pohjautuu englanninkieliseen dialogiin. Mutta äidin paksun punakantisen sanakirjan ja Pelit-lehden läpipeluuohjeen myötävaikutuksella onnistuin kahlaamaan ensimmäisen Monkey Islandin alusta loppuun - ja vaikka mitään erityistä oivaltamisen iloa en päässyt walkthrough kourassa nauttimaankaan, pelin mietitty visuaalinen ulkoasu, erinomaiset hahmot ja hersyvät vitsit tekivät nuoreen peliukkoon kovan vaikutuksen. Kiinnostus seikkailupeligenreen oli syntynyt, eikä siinä kauan astmakärsä tuhissut kun diskettiasemaan singahtivat myös Sam & Max Hit the Road ja Day of the Tentacle. 

Secret of Monkey Island on minulle yksi NIISTÄ peleistä, tärkeistä teoksista, joiden pelkkä tunnusmusiikki tuntuu vievän minut johonkin parempaan paikkaan. 

Joten pienet ovat paineet Apinasaaren HD-grafiikkaan päivitetyllä ja ääninäyttelyllä höystetyllä tuoreimmalla inkarnaatiolla: voiko mikään peli muka oikeasti olla niin hyvä, että se kestää yli 20 vuoden painolastin ja nostalgian sumentamien linssien puhtaaksipyyhkäisyn?




Helposti, jos LucasArtsin klassikkoseikkailuista on kyse. Secret of Monkey Island on edelleen puhdasta rautaa.

Peli starttaa kun uuvelo piraatinalku Guybrush Threepwood saapuu Meleen saarelle aikeenaan ryhtyä merirosvoksi. Pelaajien onneksi peli sijoittuu esiteolliseen aikaan ja sitä myöden Karibianmerelle - 2010-luvun Guybrush seikkailemassa Somalian rannikolla voisi olla liian masentava pelikokemus. Päästäkseen piraattien kovapirriseen porukkaan sankarin täytyy suoriutua kolmesta testistä, mutta juuri kun touhu ottaa tuulta alleen, pahamaineinen aaverosvo LeChuck kaappaa saaren kuvernöörin salaperäiselle Apinasaarelle. Kun pelastuspartion kuljettimena on matoinen purtilo, miehistönä kapinoiva laiskurilauma ja sitä johtaa toistaitoinen säheltäjä, on käsillä melkein Adam Sandlerin uutuusleffan kuuloinen pukamapremissi ja samanmoinen sähellyssinfonia. 

Tärkein ero Sandlerin ja Apinasaaren välillä on se, että Secret of Monkey Island on pysynyt hauskana. Siis oikeasti, todella todella hauskana - vitsien spektrissä riittää venymävaraa nopeasta nakkeludialogista visuaalisiin gägeihin, absurdeihin perseilyihin, popkulttuurireferensseihin ja jopa hilpeisiin neljännen seinän rikkomisiin. 

Jälkimmäisistä ylivoimaisesti kovin liittyy kohtaukseen, jossa Guybrush putoaa vuorelta ja peli ilmoittaa Sierran peleistä tutulla tekstiruudulla päähahmon kuolleen. Mutta koska LucasArtsin peleissä ei enää Maniac Mansonin jälkeen voinut potkaista tyhjää, Guybrush singahtaakin yhtäkkisesti takaisin vuoren laelle ja toteaa lakonisesti: "Rubber tree.". MAHTAVAA. Kuittailuun ja vastanaljailuun perustuva miekkailu - jossa todellinen mittelö käydäänkin sanan säilällä - on edelleen täysin nerokas keksintö. Secret of Monkey Island edustaa minulle ammattikoomikkona käsikirjoittamisen tasoa, jolle haluan jonain päivänä yltää (pelkkä alla näkyvä ruutukaappaus sai minut hekottelemaan ääneen).

Juoni ei kauheasti omaperäisyydellään kenenkään päätä ravista - omien kykyjen todistaminen ja palkintonaisen jahtaaminen ovat niin kuluneita pelikliseitä, että niiden pitäisi olla pelimaailmassa enää todistamassa Nintendon jämähtäneisyyttä. Hahmot kuitenkin pelastavat moneen kertaan nähdyn tarinan: Guybrush, LeChuck, aavepiraatit, Miekkamestari ja monet muut tyypit ovat kaikki mainiosti kirjoitettuja, loogisia ja monipuolisia hahmoja. Ja vaikka premissi onkin aika perinteinen ritarin tarina, Guybrushin lemmitty Elaine on kaikkea muuta kuin perinteinen patatumppu suorana seisoskeleva seinäkoriste - itse asiassa monet nykypäivän videopelisankarittarten laatijat joutaisivat ottaa Karibianmereltä mallia kirjoittamiseensa. 





Käyttöliittymä on scummia ja toimii hyvin: alavalikosta valitaan verbi (avaa, käytä, sulje ja niin edelleen) tahi inventaarion värme ja hiirellä sille kohde. Hotspotit löytyvät maastosta hyvin eikä pikselinnysväystä tarvitse tehdä kuin muutamaan otteeseen. Pulmat ovat myös pääosin erinomaisia ja niihin annetaan sen verran napakasti osviittaa dialogissa, että jouduin turvautumaan pelin sisäiseen vinkkitoimintoon vain parissa epäloogisemmassa kohdassa (mistä hitosta kukaan muu kuin zoofiili tietää että apinalle pitää antaa juuri VIISI banaania ennen kuin se seuraa sinua viidakkoon). Apinasaaren puzzlet ovat juuri sellaisia kuin hyvässä seikkailupelissä kuuluukin olla - ratkaisu tuntuu aina olevan ihan käden ulottuvilla mutta poimujaan saa silti pariin otteeseen vaivata huolella. Muutamat pulmista ratkeavat jopa dialogin keinoin, kuten Stanin kanssa suoritettu laivantinkuupieti. 

Uusintaversio toi mukanaan uuden ulkoasun, käyttöliittymän että ääninäyttelyn - enkä oikein pidä mistään niistä. Dialogi on kyllä nauhoitettu hyvin ja ääninäyttelijät tekevät duuninsa mallikkaasti, mutta tosiasiassa aivoni lukevat tekstin nopeammin kuin näyttelijät sen puhuvat, joten koin höpötyksen lähinnä turhana hidasteena. Hiiren rullaa hyödyntävä käyttöliittymä kyllä säästää ruudulta tilaa lähes kolmasosan pelialasta vievän SCUMM-monsterin sijaan, mutta ei mitenkään yllä käytettävyydessä alkuperäisen tasolle. 

Ja mitä uuteen taiteeseen tulee, niin arvostan kyllä remaken tekijöitä pyrkimyksestä säilyttää alkuperäinen ote sovittamalla kaikki animaatio vanhoihin sykleihin, mutta jokin uudessa ulkoasussa silti tökkii. Guybrush on ruipula kynäniska, kaikki on vähän turhan puleerattua eikä vanhan version persoonallisuudelle pärjätä mitenkään. Taide olisi pitänyt joko tehdä täysin alkuperäistä kopioiden tai reilusti omaan suuntaan vieden, nyt ollaan puolimatkassa. Kiitosta täytyy kuitenkin antaa pelin vaivattomalle tavalle hyppiä eri versioiden välillä napinpainalluksella. Ja jos uusi ulkoasu houkuttelee edes yhden seikkailupeliummikon Apinasaarelle, on uusi versio paikkansa ansainnut.

Lähes 20 vuoden tauon jälkeen minulla oli Apinasaarella ihan mahtavaa. Vitsit naurattavat, audiovisuaalinen ote luo täysin omanlaisensa tunnelman, hahmot ovat äärimmäisen pidettäviä ja tarina rullaa eteenpäin vauhdikkaasti. Ehkä jopa liiankin kanssa: ainoa sumentuma, jonka vuodet olivat muistoihini tehneet, liittyy pelin kestoon. Pikkupojan mielessä seikkailu tuntui loputtoman suurelta, nyt pelikello näytti tarinan päättyessä seitsemää tuntia. Enemmänkin olisi tehnyt mieli, mikä on aina huippupelin merkki. 

Secret of Monkey Island on ikiklassikko, eräänlainen videopelin arkkityyppi johon seikkailupelejä verrataan nyt ja tulevaisuudessa. Ja täysin aiheesta.