perjantai 22. tammikuuta 2016

Battlefield: Bad Company 1 & 2







Paha puulaaki
Battlefield: Bad Company 1 & 2 (Xbox360, useita, 2008 & 2010)

Olen siitä erikoinen pelikeräilijä, että kelpuutan kokoelmaani lähes kaikki pelit, jotka tulevat vastaan. 

Mutta miksi ihmeessä, ihmettelee Jalmari Järkipuhe: silloinhan joukossa on aivan hirvittävä määrä törkyä ja vielä enemmän keskinkertaisuutta. Totta! Mutta minä en rakenna huippupelien kokoelmaa vaan kirjastoa. Ja vaikka Da Vinci -koodi on kirjallisuutena aivan ripulia, surkea on se kirjasto joka ei Dan Brownin pukamahilloketta hyllyynsä lätkäytä, sillä pelkällä olemassaolollaan kirja kertoo paljon siitä ajasta, jossa se syntyi. 

Keskeinen ajatukseni on se, että kaikki pelit ansaitsevat tulla säilytetyksi, koska myös vähemmän loistavat pelit kertovat tärkeitä tarinoita menneisyydestä ja pelien kehityksestä. Kun kokoelma on laaja, pääsee leikkimään paleontologia, jäljittämään nykyisten jättiläisten kantamuotoja. Ja mikä hienointa, evoluutiota ei tarvitse rapata esiin kivettyneistä luista vaan välimuodot ja kehityksen portaat pääsee itse näkemään ja kokemaan - kuten seuratessa modernin Battlefieldin syntyä Bad Company-esiosien kautta. 

1990-luvun kuluessa sotapelifaneille alkoi käydä 3D-kiihdytetyn polygonigrafiikan ja nopeutuvien internet-yhteyksien myötä yhä selvemmäksi, että pitkään haaveiltu elektroninen, kaikki eri aselajit yhdistävä sotatanner olisi pian todellisuutta. Sodankäyntiä mallintavat pelit olivat kuitenkin tuolloin simulaattorimiesten pieni spesiaalisiivu eikä kukaan oikein osannut kuvitella, että 15 vuoden päästä realismisotaa leikkivät paukuttelut olisivat pelaamisen isoimpia yksittäisiä tekijöitä. Vuonna 2002 ilmestynyt Battlefield 1942 muutti kaiken: realismin rooli muutettiin määräävästä tekijästä pikantiksi mausteeksi ja pääosaan astui mahdollisimman funktionaalisen ja tunnelmaltaan eeppisen sotatantereen mallintaminen. Ja siinä ruotsalainen DICE osui maaliinsa ensimmäisenä - Sotamies Ryan, Band of Brothers, Medal of Honor, ja Call of Duty tasoittivat tietä, Bäfä räjäytti potin. Toki realismipelaaminenkin on vielä hengissä, kiitos Arman ja Red Orchestran, mutta massasuosioon isot taistelukenttäkokemukset nosti nimenomaan Battlefield. 




  2000-luvun alussa PC vei ja Bäfä pysyi pönttömiesten sotaparatisiina, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen konsolit ryhtyivät pelialan veturiksi PC:n siirtyessä hiilivaunun rooliin. Tekniikka riitti ja tiima oli kypsä, oli aika vihkiä konsolimiehet Battlefieldin riemuihin. Uudella Frostbite 1.0. -pelimoottorilla varustettu Battlefield: Bad Company ilmestyi vuonna 2008 ja se on...ristiriitainen tapaus, erinomainen esimerkki siitä, ettei Bäfän konsolointi ollut ollenkaan kivuton prosessi. Seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen pelattuna Paha Puulaaki näyttää aika rujosti sen, miten iso kuilu PC- ja konsoliräiskintöjen välillä vielä jokunen aika sitten ammotti. 

Vanhoja Pelit-lehtiä lukiessani törmään usein kritiikkiin siitä, miten jotkin räiskinnät tuntuivat "konsolimaisilta". Bad Company näyttää erinomaisesti sen, mitä termi tarkoittaa. Verrattuna massiivisiin Battlefield kolmoseen ja neloseen Bad Company tuntuu ihmeellisen lelumaiselta ja keinotekoiselta. Kaikki jyty on kateissa: vihollisten määrä on pieni, taisteluetäisyydet ovat naurettavan lyhyitä ja taisteluista uupuu dynamiikka. Vaikka toiminta-alueet ja puitteet ovat mukamas isoja, touhusta puuttuu massa ja räime yleisen fiiliksen ollessa hyvinkin akuankkainen ja kevyt. Tapahtumat etenevät verkkaisesti ja skriptit pyörähtävät käyntiin tahmaisesti, mikään ei rullaa niin kuin pitäisi, kaikki on älyttömän velttoa ja laiskaa. Pelaaminen on pientä ähräämistä pienillä toiminta-alueilla - enemmän tästä tulee mieleen Timesplittersien kaltaiset räiskintäsaurukset kuin moderni Battlefield. 


 


Vaikka Bad Company itsessään ei olekaan kovin kummoinen tekele, sen pelaaminen on kutkuttavaa oudolla metatasolla, sillä siinä näkyvät selvästi siirtymävaiheen ominaisuudet. Taistelukentät muistuttavat modernista kalustostaan huolimatta mukarealismiräiskintöjen pitkään jatkuneesta toisen maailmansodan buumista: ydinaseiden metsästyksen sijaan puhdistetaan maatiloja ja juoksuhautoja kuin Normandiassa ikään. Ympäristöt hajoavat, mutta täysin purkitetusti ja kaikkea dynamiikkaa väistäen. Eikä vielä olla ihan 2010-luvun sujuvuudessa, vaan pienet ja kömpelöt pelimäisyydet (kuten se, että ryhmän kokoontumispaikka merkataan tyhjästä syntyvällä merkkisavulla) katkovat siellä olemisen fiilistä jatkuvasti. Välillä touhu käy suorastaan surkuhupaisaksi: kerran ajoin panssariauton katolleen, jolloin sen energiapalkki alkoi hiipiä nolliin. Kaikki kuitenkin istuivat kuuliaisesti kyydissä siihen saakka, että auto räjähti (koska autot eivät yhtään tykkää olla katollaan ja protestoivat räjähtämällä). 

Yleisen pienuuden, verkkauden ja keinotekoisuuden tunteen takia Bad Companya ei jaksa pelata paria kenttää pidemmälle, mikä on harmi, sillä neljän rangaistussotilaan keskinäinen läpänheitto on hauskasti kirjoitettua ja hahmot (kliseisyydestään huolimatta) aidosti persoonallisia. Jarheadia ja Kellyn sankareita hirtehisesti yhdistävä juoni virkistävän on kaukana Call of Dutyjen ryppyotsaisuudesta. Mielenkiintoista Bad Companyssa ei kuitenkaan ole se, mitä se on, vaan mihin DICE oli pelin myötä matkalla. Monia modernin Bäfän elkeitä nimittäin näkyy siellä täällä: ympäristö hajoaa tulituksessa ja liikkumisessa tuntuu fysiikka. Audiovisuaalisessa tyylissä näkyy tulevien pelien pyrkimys realistiseen säätilojen ja valonkäytön mallintamiseen hyvinkin todenmukaisissa ympäristöissä. Kaikki modernien Battlefieldien elementit ovat jo kauniisti nupullaan, mutta vielä auttamattoman kesken. 

 


Siksi onkin jännittävää huomata, miten paljon selkeämmäksi DICE sai hiotuksi konseptinsa Bad Company kakkosessa: kahdessa vuodessa tapahtui älyttömästi pientä hienosäätöä, jonka kulminaatiopiste ja huipentuminen nähtiin sitten Battlefield 3:ssa. Tulitaistelut ovat paljon ykkösosaa intensiivisempiä: suojat hajoavat tulituksessa uskottavasti ja henki on jo normal-tasolla yllättävän höllässä. Tankilta piilotteluun tulee paljon normiräiskintää enemmän intensiteettiä, kun kaikki sirpaleilta suojaava murenee ympäriltä. Rakennusten romahtaminen toki vielä tulee purkista, mutta uskottavasti sekin on tehty ja yleisesti ottaen ympäristö hajoaa paljon realistisemmin kuin ykkösosassa. 

Myös Bäfän pesäero CODiin alkaa näkyä: rautatähtäimet vedetään silmille niin hitaasti, että ensimmäinen sarja lähtee yleensä ennen kunnollista tähtäämistä - tämä tekee Bäfän tulitaisteluista realistisempia ja dynaamisempia, kun ohilaukauksia ja summittaisempaa roiskimista on niin paljon enemmän. Yleisesti ottaen kaikessa on paljon enemmän rokkenrollia ja massaa. Grafiikka on edelleen, etenkin maaston osalta, ihmeen hyvää. Itse asiassa unohduin parikin kertaa tuijottamaan horisontissa hojottavaa lumihuippuista vuorta ja viidakon lehvästön läpi tunkeutuvia valonsäteitä, mikä on viisi vuotta vanhalle konsoliräiskinnälle aikamoinen kehu. Ja äänimaailma, se rytisee ja paukkuu niin perkeleesti - aseet ja miehet huutavat kilpaa ja tunnelma on koko ajan katossa. 


 


Taistelukentän parannettu dynaamisuus synnyttää emergenttejä tilanteita myös yksinpeliin: kerran kävi niin, että räjäytin sillan ennenaikaisesti ja putosin itse sen mukana alas, jolloin kohteena ollut panssariauto putosi sillalta alas suoraan meikäläisen päähän. Täydellinen tapaus BC2 ei tosin pelimekaanisesti ole. Täysin käsittämättömästä syystä sotilas ei pääse makuulleen, minkä takia sitä usein seisoo korpossa ristitulessa ja tuntee itsensä ääliöksi. Aseista puuttuvat tulenvalitsimet, minkä takia on aina pakko räiveltää sarjalla. Viholliset kestävät älyttömästi osumia - hoksasin tämän kun vaihdoin läpipeluun jälkeen Wolfensteiniin ja ihmettelin että mitäs hittoa, nämähän putoavat kahdesta laakista eivätkä puolesta lippaasta. 

Pienistä virheistä huolimatta Bad Company kakkosen kampanja on, yllättävää kyllä, aika lailla Xbox360-PS3-sukupolven parasta mukarealistista yksinpelisotaräiskintää. Juoni on tosin se tavallinen APUA NIILLÄ ON SUPERASE eikä läppä lennä ihan niin hersyvästi kuin ykkösosassa, mutta dialogi on edelleen hyvin kirjoitettua ja hahmot sen verran taitavasti tehtyjä, että niistä jopa vähäsen välittää. Helikopteripilotin pelastamisessa on yhtäkkisesti enemmän järkeä koska tämä on sympaattinen ja pidettävä kuin siinä, että näin tehdään koska VELJEYS JA KUNNIA. 

Se tosin vähän harmittaa, että sillä perinteisellä 2000-luvun zeitgeistilla mennään: sodan oikeutusta ei paljoa pohdita, jenkit ovat automaattisesti sankareita ja venäläiset kylmiä murhapahiksia. Ruotsalaisilla luulisi olevan varaa vähän monipuolisempaankin näkökulmaan. Eikä Bad Company 2:n kohdalla voi vedota oikein siihenkään, että kepeää sotaviihdettähän tämä: toverin kuoleman jälkeen tunnelma käy yhtäkkisen synkäksi ja yksi sotilaista syyllistyy kostonhimossaan tarpeettoman väkivaltaiseen vihollisen tappamiseen. Tässä voisi olla jotain jujua, ellei pelaaja olisi aiemmissa kentissä tuottanut suruviestiä noin kuuden tuhannen vihollissotilaan omaisille ja tovereille (mutta koska ne eivät olleet länsimaisia, niin sitä ei 2000-luvun hengessä lasketa). 


 


Vaikka tarinankerronnalla ei vieläkään pajatsoa tyhjennetä, itse pelaaminen on helvetin hauskaa ja monipuolista touhua. Parhaiten Bad Companyn vaihtelevuutta kuvastaa se, että kolmen ekan kentän aikana ehditään taistella japanilaisia vastaan toisen maailmansodan loppumelskeissä, myllyttää venäläisiä lumen peittämässä vuoristossa ja fiilistellä kovinkin Vietnamin sodan aikaa muistuttavissa viidakkosodankäynnin tunnelmissa - eikä vauhti hyydy pelin edetessä yhtään. On tankkisotaa, on mönkijäralli, tarkka-ampujana häärintää, epätoivoista puolustautumista ja vaikka mitä. 

Hienointa Bad Company 2:n kampanjassa on se, että kaikkia monipuolisia elementtejä käytetään vain yhden kerran ja sitten mennäänkin jo seuraavaan jännään puuhaan, jolloin tuoreus pysyy tassussa koko ajan. Ja vaikka pyörää ei missään nimessä keksitä uudestaan, Battlefieldien normaalia dynaamisempi taistelu tekee perushommistakin kertaluokkaa kiinnostavampia: tulee siinä tankin tuhoamisessa eri tavalla hiki kun ei ojennetakaan täsmäohjusta suoraan käteen vaan pitää itse yhyttää reitti pellon poikki ja paiskata kasapanos moottorikannelle. Bad Company 2 tasapainoilee hienosti skriptipelaamisen ja avoimemman tekemisen välillä. Lyhythän kampanja on ja loppuu vähän töksähtäen, mutta toisaalta yhtään kuollutta hetkeä ei ole eikä toistolla ole lähdetty turhia venyttämään. 

Ja sitten Bad Company 2:ssa on aivan helvetin hyvä moninpeli, joka on minusta tietyiltä osin parempi kuin Battlefield 3 ja 4. BC2:n julkaisun aikaan konsoleilla ei vielä myllytetty 64 pelaajan suursodissa vaan 24 pelaajan jalkaväkipainotteisissa myllyissä - ja kun PC:lläkin pelaajakatto on 32:ssa, Bad Company 2:n rush-taistelut ovat hiton tiiviiksi ja intensiivisiksi rakennettuja. Hyvin puolustavaa joukkuetta on mahdoton voittaa hyökkäämällä edestä, joten ainoa ratkaisu on koukata sivustaan. Tehokkaasti hyökkäävä osapuoli puolestaan voi pyyhkiä huonosti pelaavalla puolustajaporukalla parakinlattiaa yksinkertaisesti painamalla armotta päälle ja viemällä vastustajalta kaiken liikkumatilan puolustuksen järjestämiseen. Frostbite-moottori toimii olennaisena osana peliä: helikopterit ja räjähdykset nostavat ilmaan sankkoja pöly- ja lumipilviä, joita voi käyttää tehokkaasti näkösuojana. Moninpelissä tuhoutuva ympäristö toimii taktisena elementtinä: jos vastustaja on ryhmittynyt läpäisemättömään siilipuolustukseen M-COM-aseman ympärille, rakennuksen voi romahduttaa vihujen niskaan. 


 


Kentät ovat isoja, näyttäviä ja realistisia - ehdottomia suosikkejani ovat arabimaan raja-asemalta alkava jenkki-invaasio ja pieni, öinen talvikylä vuoriston siimeksessä. Ja näiden kaikkien peruspelin hienouksien päälle on vielä vimpan päälle väsätty Vietnam-lisäosa, jossa maasto on rehevää ja bambumajan seinä huteraa. Kun ensi kertaa näkee hyökkääjän silmin napalmin raiskaaman Hamburger Hillin, visio on armottomuudessaan pysäyttävä. Tunnelmaltaan BC2: Vietnam on älyttömän hyvä: etenkin luurit päässä jauhettuna pelaaja uppoaa niin syvälle viidakkoon, että realistisempaan elämykseen vaadittaisiin iilimatojen irrottelua välilihasta. Välillä tunnelma kasvaa jopa ahdistaviin mittasuhteisiin: kun etenee kärkipartiossa kapeaa viidakkopolkua pitkin kohti hiljaisia vietnamilaisten asemia ja viidakon rauha vaihtuu sekunnissa nyppylän takaa pauhaavaan kolmen RPD:n luotisuihkuun, ei oman kielen nielaiseminen ole kaukana.

Battlefield Bad Company on kohtalaisen helposti unohdettava historiatrippi mutta Bad Company 2 jo jokaisella osa-alueellaan aivan helvetin hyvä peli: kaikki toimii, tunnelma on korkealla, yksinpeli viihdyttää koko lyhyen kestonsa ajan ja moninpeli on rautaa. Mutta onko se klassikko? Nyt tullaankin vaikean kysymyksen äärelle, etenkin konsoleiden kohdalla. Voiko sellaista peliä nimittäin enää kutsua klassikoksi, josta ei voi pelata kuin alle puolet? 

Konsolimoninpeliräiskintöjen karu osa kun on, niiden laadusta huolimatta, painua unohduksiin siinä vaiheessa kun viralliset serverit hiljentyvät. Vaikka Bad Company 2 on erinomainen peli, sitä ei voi enää pelata missään konsoleilla moninpelinä, koska kukaan vannoutunut harrastaja ei vain voi laittaa omaksi huvikseen dedikoitua serveriä pystyyn. Se on helvetin sääli, sillä pelin laatu itsessään ei ole pudonnut mihinkään. Miten sellaista peliä suosittaa kaikille pelattavaksi, jota ei voi pelata? 

No tuota. Kysymällä, että onko sulla PC. Siellä Bad Company 2 elää ja voi hyvin.

http://www.pelit.fi/blogit/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti