perjantai 11. joulukuuta 2015

Star Wars Episode One: Racer & Phantom Menace







 Suojatien ylittäjälle rakettireki on kimeä uhka
Star Wars Episode One: Racer (N64, useita, 1999) ja Star Wars Episode One: Phantom Menace (PSOne, useita, 1999)

Olen innoissani pian enskarinsa saavasta Star Wars: Force Awakensista. Ja sehän tässä huolestuttaa. Olin nimittäin melkein 20 vuotta sitten todella, todella innostunut Phantom Menacesta. 

Katsoin vähän aikaa sitten esitrilogian aloitusosan uudelleen. Se on edelleen todella huono elokuva, jossa pliisut tehosteet lyövät kättä tylsien henkilöhahmojen ja epäkiinnostavan juonen kanssa - Jar Jar Binksista, galaktisista veroista ja midikloriaaneista on tehty vuosien saatossa niin paljon vitsejä, että minen enää viitti. Toisaalta en myöskään jaksa vihata Pimeää uhkaa palavalla nörttiraivolla: se on vain keskitason alapuolella oleva scifiraina, ei mitään sen enempää eikä vähempää. Plus että ykkösepisodissa on ainakin yksi oikeasti jännittävä ja toimiva kohtaus (kun taas Kloonien hyökkäyksessä sellaista saa hakea kissojen ja banthojen kanssa), nimittäin Tatoiinella käyty aavikkoformulakisa. Kyyninen mieli tietysti tuumaa heti että jaaha, sielläpä on Lucas halunnut mahdollistaa massintakomisen myös ajopelimarkkinoilla, mutta mitäpä tuosta kun kohtaus toimii niin hyvin - ja niin toimii myös kohtauksesta värkätty peli, Episode One Racer. 

Wipeouteja enemmän kuin vähän muistuttava EOR ei turhia hienostele: ajokki alle ja planeettalokaatioihin kuuttasataa paahtamaaan. Peli alkaa leffalle tutusta Mos Espasta mutta vie nopeasti jääplaneetoille, vedenalaisiin maailmoihin ja galaktisiin suurkaupunkeihin. Homman nimi on selviytyä kolmen parhaan sakkiin, kuitata palkintorahat rassinrassuuseen ja siirtyä seuraavaan kilpailuun.




Episode One Racer tekee monta asiaa oikein. Vauhdin tuntu on hyvä ja etenkin turboboostin pohjaan heittämällä illuusio vähän alle tuhatta ja sataa ajavista värmeistä välittyy hyvin. Koska meno on kovaa ja marginaalit pieniä, seinät tulevat väistämättä tutuiksi. Kolarointi ei kaikeksi onneksi pysäytä kisaa, vaan jatkamaan pääsee muutaman sekunnin aikasakon lusittuaan. Se kuitenkin riittää jämäsijoihin useimmissa kilpailussa, sillä parin lämmittelykisan jälkeen kone alkaa vääntää kunnolla eikä kämmeihin ole juurikaan varaa. Napakasti toimivat kontrollit täydentyvät hyvin pienillä hypyillä ja tiukat raot ratkaisevilla kelkan kyljelleenkeikautuksilla. 

Pelaaminen itsessään on aika yksinkertaista ja hyvä niin: kaikki turha säätö loistaa poissaolollaan ja EOR keskittyy olennaiseen, helvetin kovatahtiseen paahtamiseen eksoottisissa maisemissa. Kentät ovat vähän karuja ja kaipaisivat yksityiskohtia, mutta toisaalta ne on suunniteltu hyvin eikä monotonisen pakkopäristelyn tuntu pääse kyytiin missään vaiheessa. Näinä bonussälän kulta-aikoina EOR tuntuu spartalaisen pelkistetyltä: ei kehittyvää kuskia, ei jatkuvasti aukeavaa kosmeettista tilpehööriä. Ajokkeihin saa viritysosia ja siinäpä se. Päristely on onneksi tehty sen verran rautaisesti, että tiukka fokusoituminen huristeluun riittää takaamaan peli-ilon.

Tai riittäisi, jos pelikasetin alla olisi jokin tykimpi rauta kuin Nintendo 64. Kuusnepuli on konsolina pieni, kevyt ja sympaattinen, täydellinen mökkikassiin heitettävä, mutta vääntöä siinä ei oikein tahdo piisata. Komeimmilla radoilla ja monimutkaista grafiikkaprosessointia vaativissa kohdissa (kuten läpinäkyvissä vedenalaistunneleissa kisattaessa) vauhti hiipuu diashowksi ja ohjaamiseen vaadittaisiin peruskoordinaation lisäksi vahva ripaus Voimaa. Ankeimmillaan takkuilu tekee EOR:sta pelikelvottoman, kun tiukoissa paikoissa pehmeä ote vaihtuu deliriumiseen takkuiluun ja lonkeronaamat painavat kaarteessa ohi sentterit ojossa. Pelin pitäisi tukea Expansion Pakin muistilaajennuspalikkaa, mutta toisin kuin universumin tekemisessä, videopelatessa tyhjästä on paha nyhjäistä. 





Tehokkaammille pelikoneille Episode One Raceria voi suositella melko varauksetta, sillä muistan PC-version olleen alusta loppuun sulava ja sen takia paljon kovempi pelikokemus kuin tämä rääppäversio. Ei tässä mistään klassikosta ole kyse, mutta mikäli kevyt scifikaahailu Star Wars -kuorrutuksella kuulostaa hyvältä sunnuntaipuhteelta, se todennäköisesti myös on sitä. Ostavan yleisön mielestä oli, sillä Episode One Raceria on myyty hulppeat 3,12 miljoonaa kappaletta ja se on kaikkien aikojen myydyin scifiautopeli (eli siis kirkkaasti paalupaikalla suhteessa F-Zeroon ja WipeOuteihin). 

Samoihin aikoihin julkaistu Phantom Menace -toimintaseikkailu taas on ihan perseestä. Siis ihan älyttömän perseestä. Blogia varten pelatessani pyrin yleensä käymään läpi ainakin pari ensimmäistä kenttää, mutta Phantom Menacen kohdalla matka katkesi ensimmäisen mapin alkumetreille ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Phantom Menace on todellinen reliikki, rupinen perseruukku ajalta jolloin toimintaseikkailut ottivat haparoivia ensiaskeleitaan kolmanteen ulottuvuuteen. 

Phantom Menacessa nyppii eniten kaikki se, mikä vihloi myös alkuperäistä elokuvaa katsoessa: dialogikohtausten tempo on äärettömän hidas, Qui-Gonista ja Obi-Wanista huokuu enemmän männyn lämmin väri kuin jedin karisma ja taistelukohtaukset ovat sekavaa, massatonta ähellystä, josta ei saa minkäänlaisia kiksejä. 

Vain D-padia tuetaan, joten sulava kameran pyörittely ja ukkelin liikuttelu voidaan unohtaa heti kättelyssä. Kaikki jediliikkeet lähtevät sekunnin viiveellä ja animaation taso on aivan hanurista. Grafiikka on välianimaatioiden jälkeen niin hirveää, että sitä on vaikea uskoa todeksi: Qui-Gonin yllä saattaa olla kaapumainen asuste tai sitten tuota ihosairautta ei enää Bepanthenilla nujerreta. Audiovisuaalinen puoli jatkaa samaa kalkkunalinjaa: Qui-Gonin ääninäyttelijä kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi imitoida Liam Neesonia imitoimassa suu täynnä hyytelöä panevaa Sean Connerya.




Yhdessä puolessa Phantom Menace kuitenkin parantaa suhteessa emoteokseensa: elokuvassa taisteluista puuttui kaikki jännite, kun jedit silppusivat tinadroideja vasemmalla kädellä omien kivestensä punnitsemisen lomassa. Pelissä asetelma kääntyy päälaelleen, sillä kankeiden kontrollien ja älyttömän helposti lyhenevän energiapalkin yhdistelmä tekee Kauppaliiton droideista supermurhaajia, joista kuusi ensimmäistä riittää heilauttamaan tonttiin jedin kuin jedin. Tosin se ei ole yhtään hauskaa eikä jännää vaan pyllystä. 

Phantom Menacen peliversiot heijastelevat hyvin elokuvaa: rakettirekikohtaus toimii helvetin hyvin ja sen parissa piisaa hauskaa, joskaan ei kovin pitkään. Pelin virallinen lisenssiseikkailu taas on hidastempoista ja teknisesti vanhentunutta tuubaa, josta on mahdotonta löytää mitään muuta kuin hätäisesti kiillotettua pintaa ja vanhalla nostalgialla ratsastamista. 

Hmm. Nyt kun tätä kokemusta vasten peilaan uuden Tähtien sodan tuloa, niin osa aivoistani väkisinkin tuumaa jotta I have a bad feeling about this. 


4 kommenttia:

  1. Kokeileppas Lego star warsia. Siinäpä ihan ok SW peli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tahkottu on! Ei ihan sataan prosenttiin vielä mutta lähelle.

      Poista
  2. Tästä merkinnästä löytyi taas siteerattavaa.

    VastaaPoista