Mitä jedi laittaa leivän päälle?
- Voimariinia.
Star Wars: Battlefront (PS4, Xbox One, PC, 2015)
Lucasfilms, Disney, DICE ja EA ovat tänä syksynä tehneet kaiken mahdollisen, että Tähtien sodasta tulisi uudestaan siisti juttu. Raivostuttavan laimeiden esiosaleffojen ja Force Unleashedin kaltaisten kasuaalipannukakkujen jälkeen edessä on fanien lähes Kuolemantähden kokoinen skeptisyys ja negaatio - tarkkaan saa protonitorpedoa sihdata että se solahtaa nörttien tuuletusluukuista sisään.
Mutta hittolainen, niin se vain näyttäisi, vastoin kaikkia odotuksia, että siinä myös onnistuttiin. Force Awakens saattaa olla riskejä kaihtava uudelleenkierrätys alkuperäistrilogian hienoimmista kohdista, mutta samalla se on visuaalisesti tyylikäs, hyvillä hahmoilla varustettu ripeätahtinen seikkailu, joka poimii Tähtien sodan karkkipussista mukaansa kaikki tärkeimmät mellit. Ja aika lailla samoilla sanoilla voisi kuvata myös videopelipuolen megasatsausta, verkkoräiskintä Star Wars: Battlefrontia.
Battlefrontia pelatessa tulee välillä olo, että pelin on tehnyt joukko Star Wars -fundamentalisteja. Mitään sellaista ei ruudulla ottaen nähdä, mikä ei ole tai voisi olla suoraan alkuperäistrilogiasta. Poissa ovat peltinen droidiarmeija ja Jango Fettin kloonit, nyt galaktisia kikkeleitä kalistelevat goldies oldiesit eli Kapinaliitto ja Imperiumi. Aseet, sotavärmeet ja lokaatiot ovat oikein täsmällisellä tavalla ja joka ikinen pieni yksityiskohta huokuu pietettiä ja rakkautta Tähtien sotaan, olipa kyse sitten kirkuen karkuun pinkovista jawoista, ylipyyhkäisevän TIE-hävittäjän huokaisusta tai stormtroopereiden Tatoiinen auringossa kuluneista panssareista. Visiot häikäisevät maalatessaan AT-AT-kävelijöiden massiivisuutta tai Endorin metsämaaston saniaisrunsautta. Koskaan aiemmin Tähtien sotaa ei ole siirretty digitaaliseen muotoon näin vakuuttavasti. Iskusotilaiden "Blast 'em" -huudahdukset, turbolasereiden lärpsähtely ja ilotuliteräjähdykset ovat kohdallaan ihan niin kuin pitää.
Tinkimättömyys on viety niin pitkälle, että välillä se työntää peliä evoluutiopuussa alaspäin. DICE:n Battlefieldeihin verrattuna Battlefront tuntuu välillä vanhanaikaiselta: erilaiset hahmoluokat puuttuvat tyystin, haavoittumista ei ole mallinnettu ollenkaan ja maastoutumista yrittävä kohtaa saman ongelman kuin kakoistaan erotettu koprofiili - pötkölleen ei pääse.
Battlefrontia pelatessa tulee välillä olo, että pelin on tehnyt joukko Star Wars -fundamentalisteja. Mitään sellaista ei ruudulla ottaen nähdä, mikä ei ole tai voisi olla suoraan alkuperäistrilogiasta. Poissa ovat peltinen droidiarmeija ja Jango Fettin kloonit, nyt galaktisia kikkeleitä kalistelevat goldies oldiesit eli Kapinaliitto ja Imperiumi. Aseet, sotavärmeet ja lokaatiot ovat oikein täsmällisellä tavalla ja joka ikinen pieni yksityiskohta huokuu pietettiä ja rakkautta Tähtien sotaan, olipa kyse sitten kirkuen karkuun pinkovista jawoista, ylipyyhkäisevän TIE-hävittäjän huokaisusta tai stormtroopereiden Tatoiinen auringossa kuluneista panssareista. Visiot häikäisevät maalatessaan AT-AT-kävelijöiden massiivisuutta tai Endorin metsämaaston saniaisrunsautta. Koskaan aiemmin Tähtien sotaa ei ole siirretty digitaaliseen muotoon näin vakuuttavasti. Iskusotilaiden "Blast 'em" -huudahdukset, turbolasereiden lärpsähtely ja ilotuliteräjähdykset ovat kohdallaan ihan niin kuin pitää.
Tinkimättömyys on viety niin pitkälle, että välillä se työntää peliä evoluutiopuussa alaspäin. DICE:n Battlefieldeihin verrattuna Battlefront tuntuu välillä vanhanaikaiselta: erilaiset hahmoluokat puuttuvat tyystin, haavoittumista ei ole mallinnettu ollenkaan ja maastoutumista yrittävä kohtaa saman ongelman kuin kakoistaan erotettu koprofiili - pötkölleen ei pääse.
Star Wars -fundamentalismin näkökulmasta ratkaisu on ymmärrettävä. Kun kalustopuolelle on mallinnettu vain ja ainoastaan niitä vehkeitä, joita elokuvissa nähdään, kunkin hahmoluokan avattavan tavaran lista jäisi auttamattoman lyhyeksi. Maassa ryömivät - vaikertavina haavoittuneina tai ilman - stormtrooperit taas eivät vain jotenkin sopisi alkuperäistrilogian henkeen, jossa joko kaadutaan kerrasta tai selvitään sankarina. Taistelu voi tuntua vähän yksinkertaiselta selkä suorana losottamiselta, mutta sitä Tähtien sodan taistelumekaniikka on aina ollut. Se, minkä monet ovat nähneet pelin tyhmentämisenä kasuaaliyleisölle, voi myös olla DICE:n tinkimätöntä suhtautumista omaan visioonsa.
Siitä en tosin ole samaa mieltä arvostelujen yleisen linjan kanssa, että DICE olisi pelisuunnittelussaan pyrkinyt tekemään asiat mahdollisimman pienellä riskillä ja varman päälle pelaten. Star Wars: Battlefront nimittäin monilta osin uudistaa verkkoräiskintöjen konventioita ja monilta osin myös onnistuu siinä. Erittäin suurella lämmöllä tervehdin tarkka-ampujien kuohintaa: puoliautomaattitulella rätkityn murhatulen sijaan tarjolla on kohtalaisen epätarkka ja hitaahkosti latautuva sädepyssy, josta ei yksin ole fragitilin kartuttajaksi.
Myös kestoltaan ja teholtaan ylivoimaisten sankarihahmojen, kuten Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin käyttö sumppukohtien avaajana ja taistelun avainkohtien ratkaisijana on tuore idea - joskaan ei toteutukseltaan niin kauhean hyvä. Kulman takaa vastaan pärähtävä jedi kyllä yleensä kirvoittaa iskusotilaan kurkusta epätoivoisia äännähdyksiä, mutta vastaavasti Hothin lumimaisemaa vasten hartiat korvissa hiippaileva ja vastustajan kimppuun froteetorpedona karkaava keisari Palpatine taas aiheuttaa epäuskoisia naurunpyrskähdyksiä. Ymmärrän kyllä, että Imperiumille on vähän tiukkaa keksiä pelattavia pahiksia, mutta toisaalta jotkin ratkaisut pitäisi vain malttaa vetää vessasta alas oikeassa kohtaa. Kentältä kerättävistä powerupeista ei ole immersiotani rikkomaan ja nekin omalta osaltaan tasapuolistavat voimasuhteita mukavasti, kun räkäkorvaisinkin kapinasaasta voi napata kentältä mukaansa kunnon tuhoarsenaalia.
Betan arvostelussa pohdin pelimuotojen ja karttojen riittävyyttä - enkä suotta. Planeettalokaatioita on (nyt tuoreimman päivityksen ilmestyttyä) viisi ja vaikka Hoth, Sullust, Endorin kuu, Tatoiine ja uutuusleffasta tuttu Jakku ovat kaikki keskenään miellyttävän erilaisia, uupelo iskee kenttävalikoimassa nopeasti. Tämä johtuu osin myös siitä, että etenkin osa team deathmatch -mapeista on kertakaikkisen surkeita. Varsin monessa on otettu suunnittelufilosofian keskiöön areenakenttä, jonka reunoilla on vähän suojaa tulelta mutta keskellä ei käytännössä mitään, mikä tekee jo valmiiksi nopeatempoisesta pelaamisesta sekavaa ja jatkuvan kuolemisen sävyttämää.
Läheskään kaikki pelimuodot eivät myöskään onnistu innostamaan: esimerkiksi Cargoksi naamioitu lipunryöstö on unettavan tylsää ja kun sankarihahmot eivät kolhoudessaan kiinnosta, eivät silloin nappaa myöskään Hero Hunt tai Heroes vs. Villains. Supreme taas on hyvin lähellä Battlefrontien Conquestia, mikä tarkoittaa joillekuille parasta mahdollista pelimuotoa, minulle taas pisteestä toiseen pomppivaa sähellystä vailla kunnolla toimintaa rymittäviä rintamalinjoja. Kelluvan laiska lentomalli ja kunnollisen tavoitteen puute taas tekevät Fighter Squadronista kohtalaisen järkijättöistä touhua.
Hyviä pelimuotoja onneksi on kolme ja niillä pääsee yllättävän pitkälle: team deathmatch eli Blast, eeppisen mittakaavan myllyjä tarjoava Walker Assault ja uutena päivityksessä tullut Turning Point. Blast on yksinkertainen, räyhäkkä ja aivoja sopivasti nollaava perusmäiske, josta hyvissä kentissä nauttii ja huonommissakin pelaa ilman suurempaa pimeän puolen viettelystä. Walker Assault on Battlefrontin tärkein pelimuoto: Kapinaliitto pyrkii pitämään hallussaan linkkiasemia, joilla annetaan Y-siipihävittäjille maalikoordinaatit kävelijöihin ja kun ionipommit rikkovat walkerin suojakuoren, ammutaan niin perkuleesti kaikella mikä lähtee (tai yritetään kaataa se kiiturin kaapelilla, tietty).
Suojakentän rikkouduttua tunnelma on huikea: jokainen kapinataistelija paukuttaa kolossia kohti niin paljon kuin lähtee ja Imperiumin iskusotilaat painavat raivolla päälle yrittäessään estää mammutin tuhon. Nurinkurista kyllä, elleivät keisarilliset joukot tiedä tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä, peli päättyy järkiään kapinallisten voittoon.
Siitä en tosin ole samaa mieltä arvostelujen yleisen linjan kanssa, että DICE olisi pelisuunnittelussaan pyrkinyt tekemään asiat mahdollisimman pienellä riskillä ja varman päälle pelaten. Star Wars: Battlefront nimittäin monilta osin uudistaa verkkoräiskintöjen konventioita ja monilta osin myös onnistuu siinä. Erittäin suurella lämmöllä tervehdin tarkka-ampujien kuohintaa: puoliautomaattitulella rätkityn murhatulen sijaan tarjolla on kohtalaisen epätarkka ja hitaahkosti latautuva sädepyssy, josta ei yksin ole fragitilin kartuttajaksi.
Myös kestoltaan ja teholtaan ylivoimaisten sankarihahmojen, kuten Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin käyttö sumppukohtien avaajana ja taistelun avainkohtien ratkaisijana on tuore idea - joskaan ei toteutukseltaan niin kauhean hyvä. Kulman takaa vastaan pärähtävä jedi kyllä yleensä kirvoittaa iskusotilaan kurkusta epätoivoisia äännähdyksiä, mutta vastaavasti Hothin lumimaisemaa vasten hartiat korvissa hiippaileva ja vastustajan kimppuun froteetorpedona karkaava keisari Palpatine taas aiheuttaa epäuskoisia naurunpyrskähdyksiä. Ymmärrän kyllä, että Imperiumille on vähän tiukkaa keksiä pelattavia pahiksia, mutta toisaalta jotkin ratkaisut pitäisi vain malttaa vetää vessasta alas oikeassa kohtaa. Kentältä kerättävistä powerupeista ei ole immersiotani rikkomaan ja nekin omalta osaltaan tasapuolistavat voimasuhteita mukavasti, kun räkäkorvaisinkin kapinasaasta voi napata kentältä mukaansa kunnon tuhoarsenaalia.
Betan arvostelussa pohdin pelimuotojen ja karttojen riittävyyttä - enkä suotta. Planeettalokaatioita on (nyt tuoreimman päivityksen ilmestyttyä) viisi ja vaikka Hoth, Sullust, Endorin kuu, Tatoiine ja uutuusleffasta tuttu Jakku ovat kaikki keskenään miellyttävän erilaisia, uupelo iskee kenttävalikoimassa nopeasti. Tämä johtuu osin myös siitä, että etenkin osa team deathmatch -mapeista on kertakaikkisen surkeita. Varsin monessa on otettu suunnittelufilosofian keskiöön areenakenttä, jonka reunoilla on vähän suojaa tulelta mutta keskellä ei käytännössä mitään, mikä tekee jo valmiiksi nopeatempoisesta pelaamisesta sekavaa ja jatkuvan kuolemisen sävyttämää.
Läheskään kaikki pelimuodot eivät myöskään onnistu innostamaan: esimerkiksi Cargoksi naamioitu lipunryöstö on unettavan tylsää ja kun sankarihahmot eivät kolhoudessaan kiinnosta, eivät silloin nappaa myöskään Hero Hunt tai Heroes vs. Villains. Supreme taas on hyvin lähellä Battlefrontien Conquestia, mikä tarkoittaa joillekuille parasta mahdollista pelimuotoa, minulle taas pisteestä toiseen pomppivaa sähellystä vailla kunnolla toimintaa rymittäviä rintamalinjoja. Kelluvan laiska lentomalli ja kunnollisen tavoitteen puute taas tekevät Fighter Squadronista kohtalaisen järkijättöistä touhua.
Hyviä pelimuotoja onneksi on kolme ja niillä pääsee yllättävän pitkälle: team deathmatch eli Blast, eeppisen mittakaavan myllyjä tarjoava Walker Assault ja uutena päivityksessä tullut Turning Point. Blast on yksinkertainen, räyhäkkä ja aivoja sopivasti nollaava perusmäiske, josta hyvissä kentissä nauttii ja huonommissakin pelaa ilman suurempaa pimeän puolen viettelystä. Walker Assault on Battlefrontin tärkein pelimuoto: Kapinaliitto pyrkii pitämään hallussaan linkkiasemia, joilla annetaan Y-siipihävittäjille maalikoordinaatit kävelijöihin ja kun ionipommit rikkovat walkerin suojakuoren, ammutaan niin perkuleesti kaikella mikä lähtee (tai yritetään kaataa se kiiturin kaapelilla, tietty).
Suojakentän rikkouduttua tunnelma on huikea: jokainen kapinataistelija paukuttaa kolossia kohti niin paljon kuin lähtee ja Imperiumin iskusotilaat painavat raivolla päälle yrittäessään estää mammutin tuhon. Nurinkurista kyllä, elleivät keisarilliset joukot tiedä tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä, peli päättyy järkiään kapinallisten voittoon.
Battle for Jakku-päivityksen mukana tullut Turning Point taas on kenties paras mahdollinen versio Battlefieldin rushista: ankarassa kapinahyökkäyksessä imperiumi yrittää pitää hallussaan kontrollipisteitä ja ellei tämä onnistu, vetäydytään aina seuraavaan rintamalinjaan tunnelmallisen kiertoratakeskityksen saattelemana. Turning Pointissa Battlefrontin yleisesti ottaen hieman sekava meininki fokusoituu napakaksi ja helposti ymmärrettäväksi scifisodaksi.
Minulla kesti melko pitkään päättää, mitä mieltä olen Battlefrontista. Koska olen ankara Star Wars-fanipoika, ilmassa oli tuplavaara: joko kohtelisin peliä liian hyvin fanittamisen takia tai sitten samasta syystä olisin liian ankara. Tunnelmat peliä pelatessa ovatkin heitelleet laidasta laitaan: välillä Battlefront on tuntunut täydelliseltä Star Wars-viihteeltä, välillä taas on jurppinut oikein huolella yleinen sähellys ja nettipelaajien haluttomuus keskittyä tavoitteisiin. Päivästä riippuen Battlefront on edustanut joko nykyviihteen kaunista kristallisoitumaa tai sen urvahtaen ulos työntämiä synnytyksenjälkeisiä.
Mutta parinkymmenen pelitunnin jälkeen tapahtui muutos. Lääräiltyäni pitkään eri asetyyppien ja pelityylien välillä löysin Battlefrontin mukavan laajasta työkalupakista itselleni sopivat värmeet. Rakettireppu selkään, sarjatulipistooli kouraan ja vertikaaliloikilla suoraan vihollispesäkkeiden keskelle kylvämään kauhua ja kaaosta - ja johan alkoi maistua. Ylipäätään se, että opin olemaan vetämättä rautatähtäimiä naamalle (tähtääminen kun ei yhtään paranna aseen vakautta) keikautti K/D-ratiota paljon mukavampaan suuntaan. Kenttävalikoiman pienuus toki närästää vähän, mutta toistaiseksi Battlefront on viihdyttänyt mukavasti 30 tunnin ajan eikä kyllästymisestä ole vielä tietoakaan.
DICE:n ja EA:n suhtautumistapa projektiinsa määrää Battlefrontin jatkon. Nyt käsissä on toistaiseksi parhaan scifiräiskinnän aihio, jota pitäisi vielä jaksaa työstää. Pelin tasapainottaminen, lentomallinnuksen puutteiden korjaaminen, uuden avattavan sälän lisääminen ja ennen kaikkea tuoreiden karttojen kiivas julkaisutahti ovat ne tekijät, joilla Battlefront voi nousta kiertorataa korkeammalle. DICE:n BF4-lisäreiden yleisen tason huomioiden en ole niin innostunut: jo Battle of Jakku-lisärin tapa antaa kokonaan uusi pelimuoto, mutta vain yksi kartta siihen tahkottavaksi, ei lupaa hyvää. Toivottavasti Battlefrontissa oli kyse muustakin kuin silkasta hypen nostamisesta Force Awakensin ensi-illan alla.
Selvää on se, että Battlefrontin arvon pelaajalle määrittää oma suhde Star Warsiin: jos sithit ja jedit eivät paljoa nappaa, ei nappaa Battlefrontikaan. Minulle taas kyseessä on ehdoton klassikko, parasta Tähtien sotimista pitkään, pitkään aikaan. Vuosikausien ripulisohjossa saapastelun jälkeen samalle joulua pamahtaa kehiin uusi, hienosti toimiva elokuva ja peli, jossa saa rynnätä kohti valkohaarniskalaumaa punaisten säteiden räjähdellessä korvissa ja X-wingien volahtaessa matalalta yli.
Voima taitaa tosiaan olla herännyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti