Call of Duty: Black Ops

 Sota, kylmänä ja ravistettuna
Call of Duty: Black Ops (PS3, useita, 2010)

Kylmää sotaa joutaisi käsitellä räiskintäpeleissä enemmän. Ajanjaksossa on paljon ammennettavaa: niskaan on pultattu jatkuva ydinsodan uhka, taisteluissa on kyse kahden täysin erilaisen ideologian konfliktista, globaalilla tasolla tapahtunut perseily tarjoaa monipuoliset lokaatiot ja tuliaseet olivat tuolloin kenties kuumimmillaan - raivokkaita ja rumia helvetinkoneita, joiden muotoilu oli täysin sivuseikka suhteessa hirveään meteliin ja lyijyn määrään. Paranoiaa, lastenkengissään töpöttelevää tietotekniikkaa, vaiettavia operaatioita, vaikka mitä. 

Erittäin kökköisillä Call of Duty 3:lla ja World at Warilla pelaajien yleiseen tietoisuuteen suljunnut Treyarch onnistui Black Opsilla lopulta nousemaan kakkosdivarista isojen liigaan. Eikä mikään ihme: vielä muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen Black Ops on älytön ja älyttömän viihdyttävä vuoristorata, yksi Call of Duty-sarjan parhaista peleistä ja kenties jopa räiskintäpelien klassikko. 

Bloppis alkaa helvetin räväkästi: Kuubassa Sikojenlahden maihinnousua valmistelevien SOC-agenttien peiteoperaatio menee ripuliksi ja rynnäkkökiväärit paukkuvat Havannan kaduilla. Hirveällä hektisyydellä etenevässä tehtävässä operaattori Alex Masonin kenkiin hyppäävä pelaaja löytää itsensä äkkiarvaamatta Fidel Castron makuuhuoneesta läväyttämästä täysvaippaa El Comandanten silmien väliin. 

Touhussa on hikeä, maanisuutta ja nimen lupaamaa rosoisuutta: värimaailma on ankean räikeä, tekstuurit väsyneitä ja RPK-konekiväärit lohkovat vihollisista irti roiseja lihanpaloja. B-leffan rosoisensynkkä tunnelma tavoitetaan juuri oikealla tavalla, Black Ops tekee heti ensimetreillään ison vaikutuksen - näin saastaista visiota likaisesta sodankäynnistä ei ole tullut vielä ennen vastaan. Takautumina etenevä juoni on visualisoitu hyvin ja kerronnaltaan selkeä: kuulustelutuolissa istuvan Masonin tarinan todella haluaa kuulla. 

Seuraavassa kentässä vedetään kierrokset vielä isommalle: venäläisestä Vorkutan vankilasta suoritettava pako on kaikessa älyttömyydessäänkin eeppinen kokemus ja nousee lopussa suorastaan huikeaksi, kun vajasta löytyy minigun ja sen piippujen edestä kymmenittäin lakoon losotettavia neukkuja. Aluksi täysin fiktiivisen aseen löytyminen historiallisesti oikeasta lokaatiosta (jossa oli vieläpä oikea vankilakapina samana vuonna mihin peli sijoittuu) tuntuu hönöltä, mutta sitten tulee hilpeä hoksaus: tässä vaiheessa peliähän Mason on kuulusteltavana ja pää täynnä totuusseerumia - ehkäpä traumatisoitunut operaattori vain hallusinoi ja kertoo tarinan väärin. Nerokasta, jos tarkoituksellista. Baikonurin kosmodromiin sijoittuva kolmoskenttä on, mikäli mahdollista, vielä päheämpi: ensin soluttaudutaan neukkurytkyt niskassa sisälle avaruuskompleksiin ja lopulta päsäytetään Sojuz-sukkula taivaalta kannettavalla ohjuksella. Ihan hele-vetin siistiä.

Kolmen loistavan kentän jälkeen Black Ops hyppää vähän perinteisimmille COD-vesille: Vietnamissa vihollista pukkaa näkökenttään loputtomasti ja tehtävän päätteeksi tuhotaan kymmenkunta vihollistankkia yhdellä ohjusjeepillä. Touhu onneksi piristyy nopeasti Hong Kongissa käytävään Matrix-henkiseen tuplapistooliposotteluun ja saturoituu eeppisellä tavalla vuoteen 1945 sijoittuvassa tehtävässä, jossa neuvostojoukot rynnivät etelämantereella natsien viimeiseen linnakkeeseen - vain päätyäkseen brittiläisten SAS-joukkojen väijytykseen. Kentässä tiivistyy monta hienoa asiaa: toisen maailmansodan viimeisen taistelun myyttinen lataus, COD-pelisarjan historian (toisesta maailmansodasta nykypäivään) allegoria sekä historian suurten rattaiden jytke: vanhoista liittolaisista on tullut vihollisia, toveruus on vaihtunut kylmän sodan epäluuloon. Tehtävässä voi nähdä ennennäkemätöntä syvyyttä: ehkä sodassa ei ole mitään järkeä, jos entisistä liittolaisista voi tulla muutamassa päivässä verivihollisia? 

Tässä kohtaa mietin että perkeles, nyt on kyllä paras Call of Duty käsillä ihan selvästi. Juonta kerrotaan hyvin, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, taistelussa on jytyä, grafiikka tukee hyvin pelin tyyliä ja aseet - siitäkin huolimatta että Vietkongin sotilailla on täysin käsittämättömästi liekinheittimiä kalashnikoveissa kiinni - on toteutettu lähestulkoon pelkoa herättävällä tavalla. 

Peli tuntuu olevan jopa oudolla tavalla fiksu. Tapahtumat ovat toki codistisen övereitä, mutta siinä tuntuu olevan pointti - kaikkeen suhtaudutaan niin kyynisesti ja ekstraväkivaltaisesti, että Bloppis tuntuu olevan sodankäynnin irrationaalisuuden kritiikki eikä sen ylistyslaulu. Jopa miehinen kunnian ja toveruuden ylistyslaulut, nuo punasinivalkopuuron peruselementit, tuntuvat pysyttelevän poissa.

Ja sitten putoaa pallo. 

Laosin rajamaille sijoittuvassa Vietnam-tehtävässä fiksuhko ote kirpoaa ja tilalle astuu perinteinen COD-tyhmyys. Jokiveneillä paahdetaan ylävirtaan, poppibiisi raikaa ja talonpoikien hökkelit räjähtelevät iloisessa tulimyrskyssä. Kohtauksella on epäilemättä tavoiteltu samaa fiilistä kuin Ilmestyskirja. Nytin helikopteristormauksessa, mutta pelissä tällainen jukstapositio - eli vetävä musiikki ja hirveät tapahtumat - ei vain toimi samalla tavalla, koska jokiveneellä tykittäminen on oikeasti helvetin siistiä. 

Ja kun se ei saisi olla: rakettien vastaanottavassa päässä on kuitenkin köyhistä oloista vaivalla ponnistava talonpoikaisarmeija, joilla ei todennäköisesti ollut mitään halua osallistua suurvaltapolitiikan kikkelienkalisteluun. Ja se, että peli ei mitenkään tunnu ottavan tätä aspektia huomioon, latistaa Black Opsin matalaotsaisten kerhoon kerrasta - etenkin, kun täysin ylivoimaisella sotakoneella hökkelikoteja pamauttelevat sotilaat öyhäävät kuorossa "They ain't got nothing on us" vailla ironian häivääkään. Ja jotta voisi olla varma, että tämä ei ole satiiria, tehtävän lopussa palataan perinteiseen kaatuneen äärellä nyyhkimiseen ja vihollisen kavaluuden kiroamiseen - vaikka jenkkisotilas on ainoa oma tappio ja justiinsa pistettiin pari kylällistä kehitysmaalaisia kylmäksi. 

Tästä eteenpäin pallo on ja pysyy parketilla: vaikka vietkongilaisten rottatunneleissa revolverin kanssa rymyäminen on sekä klaustrofobista että tylyä (järeäkaliiperisella pistoolilla kun losauttaa parin metrin päästä rintaan niin tulee ruma reikä), sitä seuraavassa kohtauksessa Black Ops sinetöi tyhmyytensä. Kun jenkkisotilas tapetaan kiduttamalla (mihin myös pelin protagonistit ovat syyllistyneet useaan otteeseen), kaikki kyynisyys, kylmänviileä ammattimaisuus ja muut pelin keskeiset teemat heitetään ikkunasta ulos ja tilalle astuu se perinteinen ääliötematiikka, jota jokivenetehtävässä alustettiin. Oikeutetun vihan vahvistamana pelaaja kaappaa venäläisen sotilaskopterin ja toverinsa julman kohtalon kostaen pistää kaiken piparinpäreiksi Hindistä käsin. 

Perse. Tämä on niin miljoonaan kertaan nähty ja niin tyhmää. Voisiko edes yhden kerran videopeleissä käydä niin, että omien miesten tappiot eivät ajakaan protagonistia tunnehohkaiseen ja automaattisesti oikeutettuun, kostonhimoiseen vihaan vaan lannistavaan pohdintaan, jossa päähenkilö tajuaa tuottavansa samanlaisia kammottavan surun hetkiä vastapuolelle joka sekunti? Kyllästyttää kun K-18 tarkoittaa aina ympäriinsä retkottavia suolipusseja ja ei juuri koskaan aikuisten teemojen kypsää käsittelyä.

Loppupeli ei enää pelasta keskivaiheen notkahdusta: kun uskottavuus kerran menee, sitä ei enää näin lyhyen kokemuksen aikana saa takaisin. Sen sijaan mieli alkaa kiinnittää huomiota muihinkin pelin järjettömyyksiin: miksi ihmeessä Vorkutan vankileirillä oli täysin väärällä ajanjaksolla kököttävä saksalainen massiivinen porakone Badger 228? Minkä takia Vietnamissa taistelevilla vietkongin sisseillä on kasvoillaan kambodzhalainen perinnevaate, krama-huivi? Entä jos...entä jos kyse ei olekaan mistään mietitystä konseptista, vaan siitä, että on vain tökitty shokkipisteitä sen kummemmin miettimättä? Ja onhan tässä pelimekaniikassakin perseyttä, nyt kun ehdin sen huomata. Erityisesti nyppii se, miten huonosti omat pitävät omat tulialueensa: vihollisia vuotaa jatkuvasti läpi selustaan ja sivustaan tykittämään. Ja se, miten checkpointien välit on välillä arvottu ihan käsittämättömän pituisiksi. 

Loppu pelastaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. M. Night Shyamalan -tyyppinen twisti on kyllä ihan toimiva näppärä ja normipeliä kekseliäämpi, mutta se on silti pelkkä näppärä twisti hyvän tematiikan esiintuoman loppuviestin sijaan. Black Opsilla olisi nimittäin voinut sanoa vaikka mitä: koko pelin keskeinen skenaario on se, että venäläisten aivopesemää miestä kidutetaan amerikkalaisten kuulustelukeskuksessa - eikö tässä nyt ole kaksi aika selvää langanpätkää, jotka yhteen solmimalla voitaisiin sanoa, että sota on aina aika tyhmä idea? Tai puhua edes jotain joutavanpäiväisestä poliittisesta melskaamisesta, jonka takia miljoonia ihmisiä kuoli turhaan? 

Eikö? Ei sitten. Noh, moninpeli on ihan kiva. Siinä on pikkuisen rauhallisempi ote kuin Modern Warfare 2:ssa ja paljon kivoja pyssyjä. Ja juu, onhan se ihan hassu juttu että Fidel Castro, Robert McNamara, John F. Kennedy ja Richard Nixon. tappelevat zombeja vastaan Pentagonissa. Ja jep, se tuliammuksia sylkevä haulikko on vänkä.

Hittolainen. Se oli jo aika lähellä.

(Black Ops II:n arvostelun löydät täältä!)