Vähän löysällä vehkeellä blopsuteltu
Edellinen Black Ops eli kavereiden kesken "Rakas, sinusta on tullut Bloppis" oli jo melko lähellä täydellistä Call of Duty -peliä: juoni oli riittävän koherentti ja kiinnostava, tulitaistelut pääasiallisesti sopivan brutaalia mättöä murhaavasti kolisevilla analogiaseilla ja miljööt tehty päälle vimpan.
Jopa pelin hyperajolla paahtava kyynisyys tuntui pyrkivän sanomaan jotain: ehkä sen, että sota on loppujen lopuksi tyhmää ja muiden Call of Dutyjen ikuisesti hehkuttama miehinen toveruuskin, syy jonka takia sotilaat sotaansa jaksavat käydä, vain järjettömän teurastamisen hätäistä rationalisointia. Harmi kyllä Black Ops ykkösen loppupuoli lässähtää rumasti ja taannuttaa pelin klassikkoasemasta vain hiton hyväksi räiskintäpeliksi.
Black Ops kakkosella on näytön paikka: onnistuuko se huuhtomaan tarpeeksi sattumia kauhaansa vai jääkö suu liemeen, pettymykseen?
Peli alkaa kenties Call of Duty -historian brutaaleimmalla tehtävällä. Sarjassa, jossa siviilien joukkomurhat, ydinpommit ja lasinsirpalekidutukset ovat arkipäivää, se on paljon sanottu. Afrikan polttava savanni, kohti juoksevat, viidakkoveitsiä heiluttavat valtavat ihmismassat ja teurastuksen älytön mittakaava lyövät leuan lattiaan. Mielessä moraalin ääni yrittää kuiskata, että onko tällaisen viihteellistäminen nyt ihan ookoo, kun Ruandan kansanmurhasta on aika vähän aikaa ja kuvastona musta raivopäinen massa vastaan särmät valkoiset miehet teknoaseissaan on klassisen kolonialistinen. Mutta äkkiä se eettisyyden piipite hiljenee, kun paahtaa teknikaalin kyydistä 50-kaliiperista päälle raivoavaan sotajoukkoon.
Juonikin nappaa raiveleista saman tien: ykkösosan keskiössä olleen operaattori Alex Masonin poika yrittää selvittää isänsä kohtaloa tenttaamalla pyörätuolissa kököttävää Masonin taistelutoveri Woodsia. Woodsin kertomusten kautta palataan takaumina mustiin operaatioihin, mutta pääjuonessa käydään futusotaa Masonin pojan pollan kautta. Mason seniorin ja Woodsin aikanaan jäljittämä Raoul Menendez nimittäin on myös juniorin hiusristikon hakusessa. Menendez on pahiksena yllättävän tehokas eikä kaukana Heath Ledgerin Jokerista - mikä ei sinänsä ole yllätys, kun kirjoitustiimissä on istunut Nolanin Batmaneja kasaan kynäillyt David S. Goyer.
Aloituskohtausta seuraava jokimatka on huikean jännä ja sen jälkeen kehiin pärähtävä viidakkokylästä evakuoituminen on kenties paras Call of Duty -tehtävä sitten COD4:n Pripyatin röllimjahdin. Lapsisotilaat (joita kohti ei sentään ammuta) luovat ahdistavan realistista viihdekehystä, vetäytyminen rytmitetään oikeaoppisesti tulta perään ja äkkiä irti -temmolla ja adrenaliinilla päälle hyökivän paineen pidättelyssä on juuri oikeanlainen tunnelma.
Kertakaikkisen huikean väännön jälkeen tunnelma notkahtaa hetkeksi - Mason nuoremman käymä geelitukkien höpöhöpömylly tulevaisuudessa ei vakuuta puoleksikaan yhtä kovasti kuin rosoiset historiatehtävät ja kliiniset käytävät olisivat paremmin kotonaan Halossa kuin Call of Dutyssa. Tylsää futuristisodasta tekee Advanced Warfaressa esitellyn rakettirepun puuttuminen - kerran kun on vertikaaliverimyllyä päässyt maistumaan, futusota ilman sitä on väistämättä laimeaa. Tosiaikastrategiaa ja räiskintää yhdistävä pelimuoto ei pelasta tulevaisuustaistoa, kerran kokeillun kuriositeettiviihteen jälkeen se osoittautuutakia milli kerrallaan kihnutettavaksi multitaskaamiseksi.
Aina kun Black Ops 2 käy kylmän sodan taistelukentillä, se toimii kuin häkä: neuvostosotilaiden hyökkäys talebanien tukikohtaan ja hevosen selästä ammutut Stinger-ohjukset ovat sen verran käheitä hetkiä, että edes taistelun loppumetreillä horisontista vyöryvä westwoodilainen mammuttitankki ei pilaa tunnelmaa. Nicaraguassa Manuel Noriegan rinnalla käytävissä taisteluissa Black Ops 2 saavuttaa tietynlaisen Call of Duty-räimeen saturaatiopisteen: siviilejä juoksentelee kaikkialla, kaaos on hirmeä, Noriegan miehet teurastavat kaiken mitä eteen tulee, kaikkialla vilisee sissejä, ilma on lyijystä raskas - tempo on häkellyttävä ja hengästyttävä. Erinomaista.
Mutta kun Bloppis 2 ei malta pysyä ydinosaamisalueellaan, vaan tasaisin väliajoin palataan tulevaisuuteen eikä siellä homma toimi kuin nimeksi. Cayman-saarten superökyily, ohikävelijän mukaan personoituvat mainokset sekä saarireissun päättävä huikea John Wick -henkinen yökerhoammuskelu nousevat esiin kliinisenvalkoisesta massasta, mutta muuten tulevaisuustaistoista puuttuu kaikki se jyty, armottomuus ja massan tuntu, joka tekee Bloppis kakkosen historiallisista myllyistä niin kovia. Yksi Gunblade N.Y. -sfääreissä liitelevä arcademäiskyttelykohtaus dronella pelastaa vähän, mutta ei tarpeeksi. Kyllä näitäkin kenttiä toki pelaa, lähinnä hyvän juonenkuljetuksen takia, mutta paljon niheämmin kuin oikeita mustia operaatioita.
Black Ops kakkosella on näytön paikka: onnistuuko se huuhtomaan tarpeeksi sattumia kauhaansa vai jääkö suu liemeen, pettymykseen?
Peli alkaa kenties Call of Duty -historian brutaaleimmalla tehtävällä. Sarjassa, jossa siviilien joukkomurhat, ydinpommit ja lasinsirpalekidutukset ovat arkipäivää, se on paljon sanottu. Afrikan polttava savanni, kohti juoksevat, viidakkoveitsiä heiluttavat valtavat ihmismassat ja teurastuksen älytön mittakaava lyövät leuan lattiaan. Mielessä moraalin ääni yrittää kuiskata, että onko tällaisen viihteellistäminen nyt ihan ookoo, kun Ruandan kansanmurhasta on aika vähän aikaa ja kuvastona musta raivopäinen massa vastaan särmät valkoiset miehet teknoaseissaan on klassisen kolonialistinen. Mutta äkkiä se eettisyyden piipite hiljenee, kun paahtaa teknikaalin kyydistä 50-kaliiperista päälle raivoavaan sotajoukkoon.
Juonikin nappaa raiveleista saman tien: ykkösosan keskiössä olleen operaattori Alex Masonin poika yrittää selvittää isänsä kohtaloa tenttaamalla pyörätuolissa kököttävää Masonin taistelutoveri Woodsia. Woodsin kertomusten kautta palataan takaumina mustiin operaatioihin, mutta pääjuonessa käydään futusotaa Masonin pojan pollan kautta. Mason seniorin ja Woodsin aikanaan jäljittämä Raoul Menendez nimittäin on myös juniorin hiusristikon hakusessa. Menendez on pahiksena yllättävän tehokas eikä kaukana Heath Ledgerin Jokerista - mikä ei sinänsä ole yllätys, kun kirjoitustiimissä on istunut Nolanin Batmaneja kasaan kynäillyt David S. Goyer.
Aloituskohtausta seuraava jokimatka on huikean jännä ja sen jälkeen kehiin pärähtävä viidakkokylästä evakuoituminen on kenties paras Call of Duty -tehtävä sitten COD4:n Pripyatin röllimjahdin. Lapsisotilaat (joita kohti ei sentään ammuta) luovat ahdistavan realistista viihdekehystä, vetäytyminen rytmitetään oikeaoppisesti tulta perään ja äkkiä irti -temmolla ja adrenaliinilla päälle hyökivän paineen pidättelyssä on juuri oikeanlainen tunnelma.
Kertakaikkisen huikean väännön jälkeen tunnelma notkahtaa hetkeksi - Mason nuoremman käymä geelitukkien höpöhöpömylly tulevaisuudessa ei vakuuta puoleksikaan yhtä kovasti kuin rosoiset historiatehtävät ja kliiniset käytävät olisivat paremmin kotonaan Halossa kuin Call of Dutyssa. Tylsää futuristisodasta tekee Advanced Warfaressa esitellyn rakettirepun puuttuminen - kerran kun on vertikaaliverimyllyä päässyt maistumaan, futusota ilman sitä on väistämättä laimeaa. Tosiaikastrategiaa ja räiskintää yhdistävä pelimuoto ei pelasta tulevaisuustaistoa, kerran kokeillun kuriositeettiviihteen jälkeen se osoittautuutakia milli kerrallaan kihnutettavaksi multitaskaamiseksi.
Aina kun Black Ops 2 käy kylmän sodan taistelukentillä, se toimii kuin häkä: neuvostosotilaiden hyökkäys talebanien tukikohtaan ja hevosen selästä ammutut Stinger-ohjukset ovat sen verran käheitä hetkiä, että edes taistelun loppumetreillä horisontista vyöryvä westwoodilainen mammuttitankki ei pilaa tunnelmaa. Nicaraguassa Manuel Noriegan rinnalla käytävissä taisteluissa Black Ops 2 saavuttaa tietynlaisen Call of Duty-räimeen saturaatiopisteen: siviilejä juoksentelee kaikkialla, kaaos on hirmeä, Noriegan miehet teurastavat kaiken mitä eteen tulee, kaikkialla vilisee sissejä, ilma on lyijystä raskas - tempo on häkellyttävä ja hengästyttävä. Erinomaista.
Mutta kun Bloppis 2 ei malta pysyä ydinosaamisalueellaan, vaan tasaisin väliajoin palataan tulevaisuuteen eikä siellä homma toimi kuin nimeksi. Cayman-saarten superökyily, ohikävelijän mukaan personoituvat mainokset sekä saarireissun päättävä huikea John Wick -henkinen yökerhoammuskelu nousevat esiin kliinisenvalkoisesta massasta, mutta muuten tulevaisuustaistoista puuttuu kaikki se jyty, armottomuus ja massan tuntu, joka tekee Bloppis kakkosen historiallisista myllyistä niin kovia. Yksi Gunblade N.Y. -sfääreissä liitelevä arcademäiskyttelykohtaus dronella pelastaa vähän, mutta ei tarpeeksi. Kyllä näitäkin kenttiä toki pelaa, lähinnä hyvän juonenkuljetuksen takia, mutta paljon niheämmin kuin oikeita mustia operaatioita.
Ja totta kai, tokkiinsa, koko pelin loppupuoli käydään kokonaisuudessaan tulevaisuudessa. Rynnäkkö USS Obama -lentotukialukselle ja lopun väännöt Los Angelesissa ovat kyllä visuaalisesti huikeaa katseltavaa, mutta pelimekaanisesti sitä paskinta mahdollista Call of Dutya: vihollisia on kaikkialla, selkeää rintamalinjaa ei ole, on pakko juosta rinta kaarella luotimyrskyyn ja toivoa että kaverit tulevat perästä. Ja siivoavat omat tulialueensa, että koko ajan ei tarvitse ottaa nappia selkään. Lopussa juonenpätkät vedetään onneksi tyylikkäästi yhteen ja loppujakin on useita, joten tarinapuolella Black Ops 2 hoitaa duuninsa kunnialla loppuun.
Klassikkoasemaan se ei harmi kyllä riitä.
Call of Duty: Black Ops 2 kärsii samasta ongelmasta kuin edeltäjänsä: kertakaikkisen loistavan ekan puolikkaan jälkeen peli ei kykene pitämään omaa tasoaan yllä ja lässähtää miljoona kertaa nähdyksi miesmetsästykseksi (ei nyt sentään niin huonoksi kuin Sinkkuelämää 2 -leffa, mutta silti). Jälleen kerran alkupelin vihjailema nihilistinen suhtautuminen sodankäyntiin jätetään hyödyntämättä ja pääosaan nousee miesten välinen toveruus ja kunnia - lässyn lässyn, saatana. Taas olisi voinut sanoa jotain jostain mutta ei, ei. Mahdollisuuksia kyllä olisi: talebanit ovat vielä jenkkien puolella, Noriegan sikailut Panamassa katsottiin sormien läpi, mutta kun ei. Se ei vielä riitä, että yksi lähi-itäläinen saa olla hyvis tai se, että yksi pelihahmo kommentoi länsimaista dekadenssia sanoen, että ei ihme, että jengi liittyy terroristien riveihin.
Tämä jaksaa harmittaa, sillä näillä volyymeilla Call of Dutylla olisi mahdollisuus olla paitsi viihdyttävä, ehkä myös sanoa jotain rakentavaa sodankäynnistä. Mutta ei. Call of Duty on ja pysyy pelisarjana, jossa on aina kyse loputtomasta sodasta, mutta se ei sano sotimisesta loppujen lopuksi yhtään mitään muuta kuin sen, että sitä tapahtuu ja että se on tosi miestem hommaa.
Höh. Noh, ehkä Black Ops 3 hoitaa homman lopulta kotiin. Jos niin käy, niin Black Ops -trilogia oikeuttaa olemassaolonsa kyllä. Siis muunakin kuin ammattitaitoisesti tehtynä sotapornoviihteenä.
Tuli ihan Déjà-vu -fiilinki, koska taisin nähdä viime yönä samantapaista unta.
VastaaPoistaMillaista unta?
VastaaPoistaEn nyt enää tarkkaan muista, kun siitä on jo aikaa enkä tehnyt silloin unesta muistiinpanoja. Mutta ilmeisesti jotain hyvin samantapaista kuin tässä pelissä oli meininki.
Poista