Rocket League

Maalin teki raketti, pelaajaparka ragetti 
Rocket League (PS4, useita, 2015)

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Riittää kun antaa sille kolme samanlaista kaveriksi, tuuppaa niihin kiinni rakettimoottorin ja antaa tehtäväksi pyöriä kohti valtavaa jalkapalloa. 

Rocket League yhdistää autopelit, Fifan ja Änärin - se tuntuu häkellyttävän laskelmoivasti laittavan läjään kaiken sen, mikä spörttiduudseja konsolin ääreen liikuttaa. Koko konsepti tuntuu pöljältä ja kun hybridien tunnusmerkkinä on yleensä se, että ne eivät sisällä mitään parhaita puolia yhdestäkään ahmaisemastaan osatekijästä, Rocket Leaguen ei pitäisi toimia. 

Mutta se toimii. Pelottavan hyvin. Niin hyvin, että koko syksyn aikana ylivoimaisesti eniten pelitunteja - Battlefrontin betasta, PS4:n uudesta Minecraftista ja South Park -ropesta huolimatta - on uponnut ylivoimaisesti eniten rakettipalleiluun. 

Rocket Leaguen keskeisimmässä pelimuodossa pelataan viiden minuutin nettimatseja ihmisvastustajia vastaan. Bottipelejä, pelimuotojen ruljausta ja muuta säätämistä on tarjolla runsain mitoin, mutta Ainoa Oikea Tapa matsata on pelata peruspeliä joko neljän tai kuuden pelaajan kesken verkossa. Kaksi vastaan kaksi -matsit ovat älyttömän intensiivisiä, kolme vastaan kolme tarjoaa vähän enemmän tilaa taktikointiin.

Pelikentät ovat juuri oikean kokoisia: keskikentällä piisaa lääniä mutta maalin edessä fiilis on kuin Tokmannin jakaessa ilmaisia ämpäreitä - etenkin kun peliin on haettu jalitsua kovempaa tempoa tekemällä päädyistä suljettuja ja lisäämällä niihin lätkäkaukalomaiset rännit, joita pitkin palloa on helppo siirtää maalin edustalle. 

Kuulostaa simppeliltä mutta ei ole, kiitos hyvän ajomallinnuksen ja fysiikkamoottorin. Matsien tempo on järkiään kova ja kentältä kerättävien buustipakkausten energia mahdollistaa ärhäkän päästä päähän sahaamisen. Rocket Leaguen omaperäinen twisti tulee juuri sen hölmöimmältä kuulostavasta ideasta, siitä että pelaajan paikalla on hölkkäävän Sapiensin Homon sijasta ärhäkkäästi singahteleva automobiili. Koska autolla ei tehdä nopeita paikallaan kääntymisiä tai sivuttaisliikkeitä, tällaista pallopelidynamiikkaa ei ole vielä koettu missään - paitsi pelin edeltäjässä, Supersonic Acrobatic Rocket-Powered Battle-Carsissa, joka ihme kyllä jäi marginaalihuviksi noinkin vetävästä nimestä huolimatta. 

Autojen kääntösäde on iso verrattuna ihmisapinaan ja tilanteet järkiään nopeatempoisia, joten alussa pelaaminen on turhauttavan vaikeaa. Rassin saaminen oikeaan linjaan pallon kanssa tuntuu olevan puoleksi mahdotonta ja raivon partaalle vieviä ohivetoja tulee enemmän kuin kännisten kanssa jaetussa hold 'em -pöydässä. 

Ja sitten sitä tekee ensimmäisen törkeän hienon maalinsa ja on pahasti koukussa. 

Vaikka autojen kääntyminen maassa on hidasta, ilmojen tiellä menoa ei tervaa mikään. Yhdellä näpäytyksellä auto lähtee loikkaan ja tuplapainalluksella saa kehiin tuplahypyn, jolla ilmavimmat pallot muuttuvatkin yhtäkkiä yliviheltävistä toivottomuuksista täysin pelattaviksi tilanteiksi. Autoja pystyy kääntelemään ilmalennon aikana monipuolisesti ja pian hätäisten räkäisyjen sijaan pirssillä pystyy hämmästyttävän pehmeisiin kosketuksiin, jotka pökkäävät pallon juuri oikeaan paikkaan. 

Koska maalin tekeminen muulla kuin tuurilla on oikeasti hiton vaikeaa, jokainen tarkoitettuun paikkaan kolahtava nahkakuula irrottaa pelurista spontaaneja riemun tuntemuksia. Taitavimmat tyypit vievät homman tästä vielä pykälää pidemmälle ja hoitavat homman kokonaan ilmasta käsin - kun ensimmäisen kerran näkee vastustajan pökkäävän pallon päiden yltä villaisella tatsilla verkkoon, suu loksahtaa auki.

Silti, kuten nettipeleissä aina, matsien tason määrittää lopulta peliseura - ja siinä Rocket League on parempaa keskitasoa: ei ongelmaton, mutta yleensä pelattava ja usein jopa nautittava. Koska kaikenlainen perseily on tehty hyödyttömäksi ja battlefieldmaisesti melkein kaikesta joukkueen eteen tehdystä ropsahtaa pisteitä, suoranaista sikailua näkee rakettikentillä yllättävän vähän. Rocket Leaguessa ei pärjää ilman joukkuepeliä, joten jokainen peliin jumahtanut on vähintään välttävästi solidaarinen. Pelin pikachatti mahdollistaa nopean kehumisen ja sen johdosta Rocket Leaguesta välittyy paikoin jopa herrasmiesmäinen ote. Toisaalta kanssapelaajien dissaaminen on välillä niin sakeaa, että olen ottanut pelistä pieniä breikkejä väsyttyäni jatkuvaan toksiseen länkytykseen.

Urputtajien kanssa kuitenkin pärjää siedettävämmin kuin niiden, joilla ei ole mitään käsitystä pallopelin mekaniikasta tai todella vähän intoa puolustamiseen. Välillä turhauttaa niin maan helvetisti, kun joukkuekaverit säntäävät suuna päänä pallon ja yksilömaalien perässä, eivätkä edes yritä ryhmittyä maalin eteen vetopaikkaan, vaikka kuinka tarjoilisi namupassia jäähdytinsäleikköön. 

Osa pelaajista taas ei tajua ei sitten millään, että jos maalivahdin paikalta porhaltaa kerta toisensa jälkeen hyökkäyspeliin mukaan, niin maalille ei jää kukaan ja vastustaja voittaa. Pääsääntöisesti pelaajat kuitenkin yrittävät parhaansa ja välillä nähdään huikeita esimerkkejä ilman puhekommunikaatiota tapahtuvasta parviälystä, kun kolme toisilleen tuntematonta ihmistä ketjuttaa hienon aaltohyökkäyksen ja viimeisenä maalipaikkaan rynnännyt lopsauttaa toisen reboundin vastustamattomasti sisään. Siirtymällä kasuaalimatseista rankattuihin otteluihin taso nousee, mutta niin nousee toisaalta myös turpaanoton ja turvansoittamisen määrä.

Paketti viimeistellään näppärällä ja nopealla grafiikalla sekä upeilla stadioneilla. Yksityiskohtaisuudesta ja silti funktionaalisesta grafiikasta kertonee se, että eräässä areenassa katto on värjätty joukkueen värin mukaan - eli kun olet oranssin joukkueen päädyssä, lasin läpi tuleva valo taittaa sävyltään punaiseen päin. Näin pysyy pelkällä valon väriä havainnoimalla selvillä siitä, missä päin kenttää luuhataan. Nerokasta.. 

Kontrollit ovat tarkat ja luontevat. Erityisen mielissäni olen näinä valikkosahaamisen kulta-aikoina siitä, että pelin käynnistymisen jälkeen matsaamaan pääsee kolmella napinpainalluksella. Nettikoodi on hyvää ja toimii huonommillakin yhteyksillä kohtalaisesti, mikä on näin pikkutarkalle ja reaaliaikaiselle pelille elinehto. Erityisen hienona kädenojennuksena samalla sohvalla viihtyville pelaajille pidän sitä, että myös split-screen-moninpelillä pääsee kaverin kanssa nettimatsaamaan. 

Vaikka autot eroavat toisistaan vain hitboxin koon, ei tehojen tai ajettavuuden sijaan, utojen kustomointi on toteutettu sulavasti ja se sisältää riittävästi vaihtoehtoja omannäköisen värmeen verstaamiseen. Ainoastaan äänimaailma on vähän hukattu mahdollisuus ja välillä valikoissa pauhaava konepoppi väsyttää. Vähän kaipaisin touhuun myös persoonallisuutta: yleisö on kirjaimellisesti kasvotonta massaa, värimaailman keskiöön on valittu läpikulutetut vastavärit sininen ja oranssi ja ylipäätään ulkoasuun on käytetty vähän liikaa hiekkapaperia. 

Rocket League tuli täysin puskista ja vei mukanaan - enpä olisi arvannut, että näin hienona pelisyksynä huomioni varastaa kahden vähiten kiinnostavan pelityypin (auto- ja urheilupelit) hybridi. Rakettipallossa on kuitenkin jotain erittäin harvoin tavattavaa vetovoimaa - arcaden jumala kääntää iltalevolla tyytyväisenä kylkeään, kun peli on näin helppo tajuta mutta niin hiton hankala oppia hyvin.

Rocket Leaguen imusta kertoo sekin, että kaikki peliä edes ohimennen vilkaisseet ovat jumittuneet ruudun ääreen ja jääneet jännittyneinä kannustamaan. Siksi vähän ihmettelen, miksi vuosienkaan aikana Rocket League ei ole noussut suurempaan suosioon E-sportsin saralla. Periaatteessa Rakettiliiga olisi  voinut olla jopa se peli, joka myy elektronisen urheilun suurelle yleisölle: pelin idea on maallikolle pikkuisen helpommin tajuttavissa kuin Counter-Striken pomminpurkusysteemit ja aseiden ostelu.

Noh, ehkä sitten joskus.