maanantai 26. lokakuuta 2015

Wolfenstein: The New Order





Maksimaalinen natsimatsi 
Wolfenstein: The New Order (PS4, useita, 2014)

Wolfenstein-saaga on erikoinen tapaus: klassikkostatusta nauttiva pelisarja, jossa ei ole yhtään klassikkopeliä. Okei, Return to Castle Wolfensteinin moninpeli ja siitä omille teilleen johdettu Enemy Territory -spinoff ovat moninpelaamisen kultamunia, mutta Wolfensteinin keskeisen tematiikan - okkultististen supernatsien kanssa myllyttämisen - kanssa niillä on hyvin vähän tekemistä. 

2000-luvun taitteessa ilmestynyt Return to Castle Wolfenstein oli nätti ja mälsä perusräiskintä, josta parhaiten on jäänyt mieleen hävyttömän lihavaksi mallinnettu MP-40 -konepistooli ja muuten vain hävyttömissä nahka-asuissa väkkäröineet kissanaisnatsit - ei pelimekaniikka, ei tarina, ei tunnelma. 2009 päivänvalon nähnyt Wolfenstein oli vieläkin tylsempi tapaus. Raven Softwaren kun pistää jalostamaan niin lopputuloksena on sulavalinjainen, asiansa ajava ja yhden tempun osaava hepo, jossa ei ole mitään vikaa mutta josta on yhtä vaikea pillastua kuin meetvurstista. Eikä se Wolfenstein 3D:kään kovin ihmeellinen tapaus ole, jos nyt rehelliseksi ruvetaan. Pistihän se FPS-buumin liikkeelle ja natsien rahisevissa huudoissa on edelleen oma ahdistusfaktorinsa, mutta nykypelattuna Wolf 3D on itseään toistava, simppeli ja puuduttava eli kettukarkkipussia vaille vanhus. 

Vaikka yhtään kolmannen valtakunnan kunnaria ei ole vielä lyöty, olen silti sinnikkäästi tyypannut kaikki sarjan inkarnaatiot - natsien, rynkkyjen ja myyttisten supervoimien yhdistelmässä on jotain poikkeuksellisen kiehtovaa, sen tietää Jonesin Henrykin. Siksi olen niin isosti ilahtunut Wolfenstein: The New Orderista. Vihdoinkin vuosikausia pinnan alla kuplinut potentiaali saadaan hyödynnetyksi ja levykelkkaan eka ehta Wolfenstein-klassikko. 

Peli starttaa vuoden 1946 liittoutuneiden viimeisestä epätoivoisesta rynnäköstä kenraali Kalmanpään linnakkeeseen. Natsitiedemiehen lähes ylimaalliset kyvyt ovat heittäneet Saksan sotaonnen voitolliseksi ja vapaan maailman kohtalo kiikkuu yhden sankarin harteilla. Tuttu lihapäämme B.J. Blazkowicz tekee tormingissa parhaansa ja pistää kylmäksi tusinoittain teutoneita, mutta se ei piisaa. Blazkowicz vammautuu kranaatinsirpaleesta päähän ja viettää seuraavat pari vuosikymmentä koomassa puolalaisessa mielisairaalassa. Erään ratsian lähdettyä käsistä natsit alkavat likvidoida potilaita ja eräs SS-mies tempaa kiinni väärästä kauluksesta saaden BeeJiin keklun kurkkuunsa. Blazkowicz herää armottomaan maailmaan: natsit ovat voittaneet sodan, Amerikka on ydinpommitettu tuhkaksi ja kaikki vastarinta on murskattu. Toivoa ei ole, dystopia on totta, kaikki on menetetty.



Mitä tekee suuri valkoinen ihmismetsästäjä näin mahdottoman epätoivoisessa tilanteessa? Alkaa tappaa kasapäin natseja. Totta kai. 

Vaikka Wolfensteinin tarinalla ei Pulitzereja pokkailla, The New Order on silti kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva ja hyvin kerrottu napakka stoori, joka taiteilee näppärästi huumorin, kauhun, splatterin ja draaman välissä. Tyyli on vain kädenmitan päässä Tarantinosta, mutta plagiointiin ei onneksi sorruta. Parasta narratiivissa ovat hyvin kirjoitetut taistelutoverit, joiden puolesta todella haluaa tapella. Kaiken keskiössä on tietenkin jo Puolan pöpilässä Blazkowiczia hoitanut sisar riuska valkoinen Anya (jonka nimen ja habituksen samankaltaisuus erään Alyxin kanssa ei liene sattumaa). Jos Mario on jaksanut prinsessapiparin perässä rampata Sienivaltakuntaa sen 30 vuotta, niin eiköhän jyhmäleukainen natsintappaja lähde samaan leikkiin mukaan. Vaikka asetelma on nähty ja laiska, siitä saadaan yllättävän paljon irti ja sodan varjostama romanssi pysyy riittävän karuna ja sitä kautta uskottavana - lyhyt ja hätäinen on lemmen lämmin hetki kun ilmastointikanavassakin saattaa vaania natsidrone. 

Tarina menisi hukkaan, ellei sille saataisi kunnon kulisseja - ja miljöön rakentamisessa Wolfenstein suorastaan loistaa. Natsi-imperiumin arjalaista ylivertaisuutta, funktionaalisuutta ja helvetin huonoa taidemakua yhdistävä maailmankuva on uskottava, painostava ja lohduton. Kaikki on betonia, natsismia ylistäviä julisteita ja iskulauseita on jokainen nurkka väärällään - aivan kuten todellisissakin hirmuhallinnoissa, myös supernatsien maailmassa diktatuuri ulottaa lonkeronsa yhteiskunnan pienimpiinkin rakosiin saakka ja runnoo epänormaalin normaaliksi. Yksityiskohtaisuus on viety jopa niin pitkälle, että geenimanipulaatiolla ja biomekaniikalla rakennettujen supersotilaiden irvokkaat kasvot on kätketty arjalaista ihannetta mukailevan hopeanaamion taakse. 

Pelin hulppein kohta koetaan natsien kuutukikohdassa, jossa teräväkontrastinen ja veitsivarjoinen kuumaisema on sykähdyttävän aidon näköinen. Harmi, että matalagravitaatiomylly jää lyhytaikaiseksi huviksi, sillä suurin osa sekä kuusta että muustakin natsi-imperiumista koetaan sisätiloista käsin. Vähänhän se harmittaa kun komeat ulkoilmakentät jäävät väliin, mutta toisaalta jatkuva klaustrofobisissa sisätiloissa rymyäminen antaa tunnelmalle loppusilauksen - Wolfissa ollaan koko ajan raudoitetun saappaan ja betoniseinän puristuksessa, helvetin ahtaalla. 

Wolfenstein ei kuitenkaan käy liian ahdistavaksi kokemukseksi, sillä sementtimaiseman ja jatkuvan brutaalin alistamisen synnyttämä angsti kanavoidaan oikein luvan kanssa härskin roiskahtelevaksi väkivallaksi. Räiskintäpelinä Wolfenstein on kenties koko 2010-luvun paras, sillä perinteisen suojan takana tumputtamisen tai codimaisen luotiseinään rynnäköimisen sijaan Wolffis lainaa pyörän ysärin vauhtiräiskinnöistä: vihollisia on paljon ja ne kuolevat nopeasti, mutta vain jos pitää jatkuvan vauhdin yllä. Call of Dutyn monotonisten tusinaukkeleiden sijaan ruudulla painelee robottikoiria, lisäjoukkoja paikalle kutsuvia upseereita ja biokokeiden tuottamia konehirviöitä, joiden kanssa tulee ihan oikeasti hiki. Tussarivalikoima on onneksi miellyttävän laaja ja tehokas. Jälkimmäiseen auttaa se, että kaikki aseet saa akimbona käsiin. Kyllä, myös haulikot.


Nopeasta ja tappavasta temmostaan Wolfenstein on kuitenkin pelimekaniikaltaan kaikkea muuta kuin hiusristi päähän ja nimi lehteen -tyyppinen ääliö. Hommat on mahdollista hoitaa monella tapaa: salakavalampi sissi pystyy veitsen kanssa hiljentämään parhaimmillaan kokonaisen rakennuskompleksin natseista ilman että pirikello pärähtää kertaakaan. Taktisemman pelaamisen ystäville on tarjolla näppärästi toimiva suojautumismekaniikka ja räikeimmät rambot voivat vetää lattiaa pitkin polviliu'ulla suoraan Heinrichin liiveihin ja läsäyttää lippaallisen täysvaippaa syliin. Puuhastelijaa miellyttää lievästi roolipelimäinen kehitys: pienimuotoisia tavoitteita läpäisemällä saa mukaan isomman läjän veitsiä tai kyvyn imeä vihollisista energiaa. Aseita päivitetään myös tasaiseen tahtiin: voi sitä ilon ja onnen päivää, kun saa haulikkoon kimmokeammukset ja ekan kerran losauttaa pieneen, natsintäyteiseen huoneeseen kunnon jauhelihasarjan. Vaikka Wolffissa on kyse hyvin pitkästi hyvin perinteisestä räiskinnästä, tilanteiden emergentti luonne ja monipuolinen tappotyökaluvalikoima pitävät huolen siitä, että natsinlahtaus jaksaa innostaa loppuun asti. 

Wolfenstein: The New Orderissa toimii ihan kaikki. Tarina rullaa sujuvasti, miljöö on parasta videopelimaailmaa sitten City 17:n ja räiskintä on aivan helesvetin hyvin tehtyä. Koko pelistä paistaa tekijöiden tinkimätön usko omaan visioon: jotakin luottamuksesta luomukseen kertoo se, että näinä verkkoräiskinnän kulta-aikoina moninpeliä ei ole - tämä on se mitä tehtiin ja se on tarpeeksi hyvä, joten se riittää. Pelin periksiantamaton luonne näkyy kaikessa ja kantaa loppuun saakka: pelin lopetus on kaikessa karuudessaan harvinaisen mieleenjäävä ja kertoo tylysti sen, että natsien valloittamassa maailmassa ei ole tilaa kompromisseille. 

Toivoa sopii, että New Orderista otetaan malli räiskintöjen uudelle maailmanjärjestykselle. 

2 kommenttia:

  1. Kyllä siinä jotain toimimatonta on, nimittäin pomomatsit. Vaikka pomot itsessään ovat jotensakin mielenkiintoisia, niin varsinaiset matsit niitä vastaan on toteutettu tylsästi.

    Lisäksi peli ei ota vaihtoehtohistoriasta kaikkea irti, vaan potentiaalia jää sillä suunnalla lunastamatta hävyttömän paljon. Ihan alussa vielä näyttää jotensakin hyvältä, mutta sitten jäädään lähinnä lehtileikkeiden varaan, mikä on varsin hengetöntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas tykkäsin siitä että pomomatsit ovat niin selkeitä ja voitettavissa - yleensä kun en diggaile bossiväännöistä ollenkaan. Mutta ymmärrän myös sen, miten ne voivat tuntua jostakusta tylsältä.

      Kyllähän vaihtoehtohistorialla olisi voitu tehdä enemmän, mutta itse näen lasin puoliksi täynnä: silloin on miljöö tehty hyvin kun jää tällainen nälkä.

      Poista