perjantai 8. huhtikuuta 2016

1942 Joint Strike & After Burner Climax


Hävityksen kaunistus
1942: Joint Strike & After Burner: Climax

Afterburner: Climax ja 1942: Joint Strike edustavat uusretroilua kauneimmillaan: otetaan pelimekaniikaltaan täysin kurantti pala pelihistoriaa ja kuorrutetaan se nätisti. Ja kappas vain, käsillä on addiktiivinen ja tuoreelta tuntuva pelipläjäys, joka imee mukaansa taatun vastustamattomasti.

Erityisen hienoa juuri tässä duossa on se, että reliikit on nostettu nykyaikaan harvemmin ammennetusta arcaden suosta. Hetki hupia, iso lohkare historiaa, kyllä kiitos ja tuplana.



1942: Joint Strike (Xbox360, PS3, PC, 2008)

On ylipäätään ihme että suostuin tarttumaan koko peliin - on vaikea keksiä kammottavampaa ajatusta kuin jointtilakko. Miettikää nyt, kauheat kasat kannabista kaikkialla eikä kukaan suostu käärimään.

Noin, nyt on hoidettu nimen pakottama pilvivitsi pois alta ja päästään asiaan (minulla oli myös yksi vitsi neliraajahalvaantuneista ja toinen ammattiliitoista, mutta säästän teidät niiltä). Joint Strike perustuu Capcomin pitkäikäisimpään räiskintäsarjaan: alkuperäinen 1942 näki päivänvalon vuonna 1984 ja jatko-osineen sitä portattiin käytännössä kaikille mahdollisille alustoille pitkin ysäriä ja 2000-luvun alkua. Teräväpiirtävää versiota jouduttiin kuitenkin hunttailemaan vuoteen 2008 saakka eikä lopputulos ihan vakuuta: Joint Strike on kyllä kaikin puolin asiallinen shmuppi, mutta ei pätkääkään enempää.




Pelimekaniikka on tuttua kauraa: piskuisella lentovehkeellä kurvaillaan ja ruudun yläreuna pukkaa solkenaan vihollista silmille. Valittavana on kolme toisen maailmansodan lentolelua, jenkkien legendaarinen P-38 Lightning, brittien vanerivärme Mosquito ja japanilaisesta prototyyppivarastosta ruudulle pörähtänyt Kyushu JW7 Shinden. Shinden on nopea ja kevyt ryntäilijä, Mosquito tankkimainen jyrä ja P-38 välimallin vehje. Vaikka settinki on olevinaan toista mualimanpaloa, ei siinä kauan propelli pärise, kun vastaan lappaa anakronismia V-22 Osprayn hahmossa tai ihan puhdasta fantasiaa kivitalon kokoisten pommikoneiden muodossa. Maassa tihvastelee ohjustankkeja ja merta halkovat partioveneet, joten tuhottavaa sälää on ruudulla riittävästi. Harmittavasti pelkästään vihollismaalit reagoivat tulitukseen, joten kunnon tuho-orgiat jäävät vähän vajaiksi.

Vihollisia kurmotetaan kolmenlaisella asetyypillä (suoraan ampuva konekivääri, viuhkana leviävät raketit tai penetroiva laser) ja ruudun kuleista klaaraavalla pommilla. Pelin varsinainen erikoisuus liittyy otsikossakin esiteltyyn yhteisiskuun, jossa kaksinpelissä koneiden välille voi täräyttää esimerkiski salamaniskun kaltaisen erikoisaseen. Yksinpelissä sama nappi syytää ilmoille runsaan tukun ohjuksia, joita kerrytetään takomalla perusvihollisia tonttiin riittävällä rivakkuudella. Perusräime käy kaikin puolin mukavasti ja kohtalaisen helposti, sillä pahimmista luotihelveteistä jäädään kauas. Ainoastaan takasektoriin pyrkivät helikopterit ja bossien ajoittain tiheiksi heittäytyvät ammusseinämät tuottavat isompaa päänvaivaa.



Kontrollit toimivat ongelmitta ja aseiden teho on kohdallaan: suurimman osan ajasta 1942: Joint Strike on vallan kelpoa pelattavaa. Satamaan sijoittuvassa kolmoskentässä meno käy suorastaan eeppiseksi, kun räimittävä jakautuu tasaisesti maahan, mereen ja ilmaan, mutta sen jälkeen meno lässähtää takaisin perustasolle ja pysyy siellä loppuun asti. Viimeisessä kentässä meno on pirteää kuin sukujuhlissa: vastaan lappaa vanhaa tuttua aalto aallon perään eikä tuoreita ajatuksia näy missään.

Silti 1942:sta paistaa kaikin puolin hengetön ja virkamiesmäinen ote. Capcom ei lähtenyt klassikon restaurointihommiin itse vaan nakkasi nakin Backbone Entertainmentille, mikä saattoi olla virhe: kaikesta paistaa se, että se on tehty mitä pyydettiin eikä pätkääkään enempää. Vihollistyyppejä on loppujen lopuksi aika vähän eikä yksikään niistä nouse mitenkään erityisen muistettavaksi. Pelin sinänsä skarppi graafinen ulkoasu on tylsää ja väriköyhää - harmittavasti modernisaatio on myös tehnyt iloisen kirkkaista alkuperäisversioista 2000-luvun standardin mukaisia 50 Shades of Brown -tylsäkkeitä. Mielikuvituksellisuus, väri-iloittelu ja puhdas hulluus, nuo shmuppien kantapiirteet, puuttuvat uudesta tulokkaasta täysin.

Ihan asiallinen suoritus 1942: Joint Strike silti on ja sinänsä hyvä lisä nykyshmuppien kapeaan tarjontaan, mutta näin hyvistä lähtökohdasta kun startataan niin kädenlämmin seiska on väistämättä pettymys. Co-op -pelimuoto pelastaa paljon, sillä saman ruudun räimeitä ei ole uudemmille konsoleille kiusaksi asti.



After Burner: Climax (Xbox360, useita, 2006)

After Burner ei ole mikään vähäinen tapaus - sitä voidaan pitää modernien ilmaräiskintäpelien, kuten Tom Clancy's HAWXin, Blazing Angelsien ja Ace Combatien, kantaemona. Segan vuonna 1987 pelihalleihin parkkeeraama After Burner hylkäsi suihkuhävittämistä siihen saakka ohjanneen simupainotteisuuden ja täytti ruudun toiminnalla. Top Gunin menestyksen myötä aika oli kypsä ja After Burner selvä hitti, etenkin liikkuvalla alustalla varustettujen kabinettien myötä. Vauhdin tunne ja jatkuva hikinen hektisyys peittivät nätisti alleen pelin sinänsä vaatimattoman graafisen ulkoasun ja pelimekaniikan yksinkertaisuuden.

Sinänsä on hämmästyttävää, että 20 vuotta myöhemmin julkaistu After Burner: Climax toimii juuri samoista syistä: vauhdin tunne repii päätä ja ruudulla on koko ajan niin älytön määrä alasammuttavaa, että pelin kiskominen läpi yhdeltä istumalta on silkka intensiivinen piritrippi. Otsikossa mainittu kliimaksi ei tunnu vähääkään liioitellulta: tämä on se peli, joka alkuperäisen After Burnerin piti olla, mutta johon sen aikainen rauta ei vielä taipunut.



Pelaaja saa rassin valittavakseen kolmesta jenkkihävittäjästä: katalogista löytyy alkuperäisestä Jälkipolttimosta tuttu F-14D Super Tomcat, F15E Strike Eagle ja kotoisen herhiläisen päivitetty versio F/A-18E Super Hornet. Koneiden välillä ei ole juuri mitään käytännön eroja, joten hävittimen voi valita puhtaasti esteettisin periaattein (ja myös tuhota nuo periaatteet maalaamalla koneeseen räikeän keltaisen tiikerikuosin). Näillä vehkeillä sitten suhataan pitkin maailman makeimpia lokaatioita: on arktista äheltämistä vilkkaasti viuhuvan revontulivyön alla, turkoosivetisen paratiisisaariston yllä käytävää ilmasotaa ja loputtoman massiivisen kaupungin päällä sodittavaa yömäiskettä. Kaikki maisemat ovat älyttömän nättejä ja viuhuvat vastaan niin hirmuista vauhtia, että kymmenen vuotta vanha grafiikka näyttää kertakaikkisen hyvältä.

Sikäli kun sitä nyt ehtii ylipäätään katsella: ruudulla on koko ajan niin järjetön määrä alaspaukutettavaa, että aivosolut tuntuvat loppuvan kesken. Kohti täräjää koko maailman lentokalusto A-10 Warthogeista B-52 Stratofortress-pommikoneisiin ja syytää ohjusta tuulilasiin loputtomana virtana. Onneksi omastakaan koneesta ei arsenaali lopu, joten lämpöhakeutuvaa passaa syytää taivaalle melkein niin paljon kuin sielu sietää. Kaikkein kiperimpiin tilanteisiin on tarjolla Climax-superkyky, joka hidastaa ajan ja antaa mahdollisuuden merkata kaikki taivaalla näkyvät koneet maaleiksi ja losauttaa ne yhdellä nautinnollisella ohjustäsmäiskulla männikköön. Loppuaika kuluukin rattoisasti takaa tulevia ohjuksia väistellessä, erikoiskoneita konetykillä pippuroidessa sekä kanjoneissa hermojariipivää taitolentoa harrastettaessa.



After Burner: Climax tuntuu tietynlaiselta arcade-pelien supersaturaatiopisteeltä: juoni ja valinnanvapaus tehtävien suhteen ovat paperinohuita, pelimekaniikka on rajoittunut neljään liikesuuntaan ja pariin tulitusnappiin eikä pelissä tarvita sekuntiakaan pohdintaa, pelkkää raivokasta reagointia. Jälkipoltinkliimaksi on niin äärettömän yksinkertainen esitys, että periaatteessa sitä pitäisi vihata jo pelkän ylisimplifikaation takia. Mutta onhan se nyt oikeasti mahdotonta: näin nättiä, vauhdikasta ja selkäydintä kutkuttelevaa modernia lentosotaräiskettä saa hakea eikä varmasti löydä.

After Burner Climax tietää tasan tarkkaan mitä se haluaa olla ja toteuttaa visionsa viimeistä piirtoa myöten. Se on omassa kapeassa karsinassaan täysin ylivoimainen yksilö ja ehdottomasti kokemisen arvoinen hikimajahetki.

http://www.pelit.fi/category/blogit/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti