perjantai 15. huhtikuuta 2016

Blood (1997)




Verinen vääryys
Blood (PC, 1997)

Ysärin loppupuolella räiskintäpelit siirtyivät vihdoin lupaamaansa kolmiulotteisuuteen Quaken, Unrealin ja Half-Lifen myötä. 2,5D-pelimoottorit, kuten Doom ja Build, olivat lättänöine spritevihollisineen ja kankeine ohjauksineen hetkessä eilispäivää eikä pseudokolmedee kiinnostanut enää ketään. Vallankumous oli tarpeen - räiskintöjen mekaniikka oli pyörinyt vuosia paikallaan - mutta kuten tavallista, sen melskeessä syntyi sivullisia uhreja. Pahin niistä on viimeinen Build-peli, suotta unohdettu räiskintäklassikko Blood.

Päällisin puolin Blood näyttää kauhumodilta Duke Nukem 3D:iin - esimerkiksi seinillä valuvat veriroiskeet ovat tasan sama efekti kuin Ydinherttuassa, tapahtumia edistetään skripteillä ja pelihahmo kommentoi tekemisiään jatkuvasti. Pinnan alla se on kuitenkin paljon monipuolisempi, tunnelmallisempi ja räiskintämekaniikaltaan innovatiivisempi kuin kuuluisammat serkkunsa Duke 3D ja Shadow Warrior. Poimittuani pelin Steamin joulualesta suorastaan häkellyin siitä raivokkaasta ja ahdistavasta energiasta, jota Blood on pullollaan - ei ihme, että pelin takaa löytyy sama Monolith kuin F.E.A.R -sarjasta. Painostavan kauhufiiliksen ja repivän väkivallan symbioosi oli tällä remmillä räpylässä jo vuosia ennen Alma Mediaan siirtymistä.

Pelin hömelössä taustatarinassa (joka esitetään maailman rumimpana CGI-animaationa) muinaisjumala Chernobog kyllästyy palvojiinsa ja ottaa heidät hetken mielijohteesta hengiltä. Harmi kyllä mörökölli ei tee hommiaan kunnolla, sillä yksi kulttilaisista, pyssysankari Caleb, palaa maan päälle epäkuolleena. Kaalepilla on mielessään puhtaan maaninen, väkivaltainen kosto, jossa sivullisilla uhreilla ei ole mitään merkitystä. Veripalttupalttoon yllepuku käy helposti, sillä Caleb on puhdas psykopaatti: mitä suurempi vihollisporukka dynamiitilla mässäytettäväksi, sitä paskaisempi nauru. Stephan Weyten ääninäyttely Calebina on mainiota ja ihan yhtä lailla kanonisoimisen arvoista kuin Jon St. Johnin ääliömacholi Duke Nukemina.





Kostoretki vie Calebin 1920-luvun Ameriikan maisemiin - ja niitä piisaa! Jo kolmen ensimmäisen episodin aikana tulevat tutuksi krematoriot, hylätyt kaupungit, jäätiköt, liikkuvat junat, valtamerilaivat, kulttilaisten kappelit ja kuumottavat kartanot puutarhoineen. Erityisesti kummituksia täynnä oleva kartano ja kertakaikkisen groteski huvipuisto ("Potkaise kolme irtopäätä maaleihin" -ratoineen) nousevat esiin alati tuoreena pysyvästä kenttävalikoimasta. Vaikka polygonit ovat vähän isoja ja ympäristöt välillä kolhon kulmikkaita, kenttäsuunnittelussa on käytetty pieteettiä ja harkintaa - kartat ovat isoja, monipuolisia ja täynnä ylläreitä.

Ollakseen melkein 20 vuotta vanha peli Blood on edelleen yllättävän kammottava. Pienet yksityiskohdat tekevät paljon: taulut seinillä tihkuvat verta, irtopäät avaavat yllättäen silmänsä ja maalaukset muuttavat muotoaan pelaajan kävellessä ohi. Blood hyödyntää monipuolisesti ihmisten erilaisia pelkoja, mikä näkyy erityisesti vihollisvalikoimassa. On äkillisen väkivallan pelkoa (palokirveillä varustetut zombit), uskonnollisen hulluuden synnyttämää kauhua (seonneet kulttilaiset), vesikammo (hai-ihmiset - hyi helvetti, miten vastenmielisiä otuksia) ja caniinien kammo (tulta syöksevät kerberokset).  Muihin tuttavuuksiin kuuluvat äkkiarvaamatta kurkkuun kapuavat irtokädet ja päälle räkivät läskit zombit - jotka lienevät varhaisin inkarnaatio Left for Deadin Boomerista. 





Inhan painostava äänimaailma koostuu vertahyytävistä huudoista, armotta painostavasta ambient -musiikista ja suolten mässähtelystä pitkin seiniä. Pahimman hirvityksen koin kakkosepisodissa, kun ikuisuudelta tuntunut henkinen prässi huipentui kartanokentän kirjastossa. Hyllyvälistä painoi yhtäkkisesti syliin haamu kirkuen niin maan perkeleellisesti, että noin kymmenessä sekunnissa hyökkäyksestä olin Windowsin työpöydällä. Scarequittia ei olekaan tullut koetuksi aikoihin. Vaikka toisin voisi luulla, pelin ikä on juuri se tekijä, joka Bloodin kalmaisuutta tehostaa: karkean groteski resoluutio yhdistettynä pumppaavan lyhyisiin animaatiolooppeihin luo tehokkaasti vieraantuneisuuden tunnetta ja epämukavaa oloa.

Omalta osaltaan tunnelmaa kiristää kova vaikeustaso yhdistettynä pelaajan helppoon kuolevaisuuteen: yksikin kulttilainen haulikon kanssa riittää tuottamaan pulmia, kolme sellaista on jo oikeasti ongelma. Henki on helpommillakin vaikeustasoilla höllässä: yksittäisen zombin tarvitsee lopsauttaa kolme kertaa palokirveellä ja se oli sitten siinä. Ensimmäisen loppubossin kohdalla minulta oli kadota usko kokonaan: hirvittävää ääntä pitävä, sumeilematta päälle käyvä gargoyle söi valehtelematta melkein koko ammusvarastoni (kuudesta aseesta) ennen kuin suostui kuolemaan. Se oli pitkä ja kammottava puolituntinen. 





Blood muistuttaa siinä mielessä Resident Evil nelosta, että molemmissa hiton ahdistava ja alati painostava tunnelma kanavoidaan raivokkaasti purskahtelevana väkivaltana, jossa osumista palkitaan huolella. Blood on häkellyttävän väkivaltainen peli: katkaistu kaula ampuu usean metrin verikaaren, dynamiitti pamauttelee viholliset monipuoliseksi mössöksi ja valaisupistooli tekee kulttilaisesta parissa sekunnissa kirkuvan ihmissoihdun. Yleistä stressaavuutta ja verisyyttä keventää hölmö huumori: irtopäillä voi pelata futista ja Caleb hyräilee (anakronistisesti) Frank Sinatraa veripalttumarkkinoiden keskellä.

Taistelu on kiinnostavaa kahdesta syystä. Kaikilla vihollisilla on omat taktiikkansa: zombit pyrkivät nopeasti ryntäisiin, uskonnolliset sekopäät roimivat tuliaseilla ja gargoylet syytävät tulipalloja naamaan yläilmoista - siinä onkin setvimistä, kun yhdelle areenalle sattuu useampaa vihollistyyppiä. Loppuvarianssi syntyy laajasta ja monikäyttöisestä asevalikoimasta: valittavaa piisaa konepistoolista voodoo-nukkeen ja kaikille aseille löytyy järkevää käyttöä. Ilahduttavaa on myös se, että jokaiselle aseelle on värkätty toinen tulitusmoodi: Thompsonilla saa tehtyä tehokkaan sivupyyhkäisyn liipasin pohjassa ja pelin yleispuhdistusväline dynamiitti taipuu sekä miinoiksi että aikapommeiksi.

Pelin viimeistelee sen loputon yksityiskohtaisuus ja innovaatioiden määrä. Hylsyt jäävät kentälle , eri aseet tuottavat erilaisia raatoja (gargoyle on ihan erinäköinen sähköllä grillattuna kuin haulikkolla hakkeloituna) ja jos myrkkyhämähäkki puraisee, koko näkökenttä alkaa venyä ja vatkata kuin kovimmissa sieninousuissa. Välillä kipaistaan nuoraa pitkin käärmekuopan yli avainta hakemaan ja toisinaan kaahaillaan kaivosvaunulla - parhaimmillaan pulmissa näkyy suorastaan valvemaista nerokkutta ja pääsääntöisesti vipujen ja venkslottimien vääntelyssä on selkeää arkilogiikkaa, vaikka välillä taannutaankin perinteiseen avainramppaukseen. Blood myös malttaa seistä omilla jaloillaan: vaikka aihepiiri tarjoaisi laajan referenssipohjan, viittaukset kauhuklassikoihin ovat pääasiassa hyvin hienovaraisia (Hohto-henkisessä hotellissa suihkuverhon takana on mätä kalmo, zombiet säilötään tynnyreihin Return of the Living Deadin tyyliin). 





Joka ikisellä mittarilla tiirattuna Blood on selkeä klassikko, suorastaan rikollisen surkean kohtalon kokenut räiskintäpeli - siellä keräävät kunnian machourpot Duke ja Lo Wang ja nurkassa soittaa Caleb toista viulua, kun Buildin sankareita juhlitaan. Ainoa isompi rutina tulee huonosti kerrotusta tarinasta ja epämääräisyydestä - suurin osa ajasta vain kuljetaan kohti seuraavaa avainkorttia vailla mitään käsitystä todellisesta päämäärästä. Muutoin Blood on erittäin kuranttia kampetta, jonka vähäinen huomio pelaajayhteisöissä tuntuu kertakaikkisen epäreilulta.

Mutta Bloodin aika tulee vielä. On ihan eri asia katsoa ruudulla lähestulkoon vastenmielisesti vääntyilevää spritevänkyrää kuin viimeisen päälle bumpmapattua epäkuollutta - jälkimmäinen on jo liian puleerattu, että se enää pelottaisi. Uskon, että ysärin kauhupelit tekevät vielä comebackin - niissä on jotain samaa kipeää, vääntynyttä inhorealismin ja vieraantuneisuuden tuntua kuin 70- ja 80-lukujen halpiskauhuklassikoissa.

Aivan kuten Caleb, jonain päivänä Blood kömpii haudastaan talikko tanassa ja pistää ranttaliksi. 


2 kommenttia:

  1. Ei tämä peli meikäläistä koskaan oikeasti kammottanut ole, mutta siitä olen ihan samaa mieltä, että tämä on heittämällä paras Build-enginen räiskintä ja ansaitsisi paljon suuremman klassikkoaseman. Calebin mutinat ja murjaisut ovat ihan parasta A-luokkaa ja ainakin mailin parempia kuin Duken machoilu.

    Eikä muuten ole ainoa Hohto-viittaus tuo siinä kentässä. Sanon vaan että kannattaa tutkia se pensaslabyrintti vähän tarkemmin. ;P

    VastaaPoista
  2. Löysin sen kyllä, mutta säästin spoilereiden vuoksi. Vähän oli jäykkä kohtaaminen.

    VastaaPoista