New Super Mario Bros U (Wii U, 2012)

Pieniä sieviä sieniä

New Super Mario Bros U (Wii U)

Minulla on teoria siitä, mistä Super Mariossa on oikeasti kyse.

Mario "Super" Mario on Vietnamin sodan veteraani, joka hoitaa post-traumaattista stressioireyhtymäänsä ankarilla, tuntikausia kestävillä päihdetripeillä. Mitä enemmän sieniä, sitä enemmän kasvaa ihmisenä - tulikukka (aka cannabis sativa) antaa harmonisen yliotteen vihollisiin ja amfetamiinitähden nappaamalla voi painaa kohti perhanan salpalinjaa vailla hirvityksen häivää.

Vihollisten arvaamattomuus - joskus ne lentävät, joskus ne ovat naamioituneena taustagrafiikkaan, joskus ne eivät kuole päällehyppäämisestä - kuvastaa Vietkongin sissien sodankäynnin ennakoimatonta luonnetta. Päävastus Bowser, tyrannimainen hallitsija, on liskon hahmossa lihaksi tullut Sota, joka kerta toisensa jälkeen pimentää taivat sotalaivoillaan ja ryöstää Marion rakastetun, prinsessa Persikan - aivan kuten sota vei reaali-Marion tyttöystävän ajamalla tämän epätoivossaan ja surussaan itsemurhaan Marion viettäessä kolme vuotta Laosissa sijaitsevalla vankileirillä. Kerta toisensa jälkeen tämä putkimiehen töillä vaivoin itsensä elättävä ihmisraunio survoo kourallisen madonlakkeja viiksiensä alle ja jatkaa matkaansa loputtomassa limbossa, vailla toivoakaan lopullisesta pelastuksesta ja vapahduksesta. 

Joo, överiksi meni. Mutta vika ei ole minussa. Tällaista syntyy, kun aivoille syötetään parametri "keksi jotain uutta sanottavaa Super Mariosta". Marion tuorein 2D-versiointi New Super Mario Bros U ei nimittäin tuo harmaapoimuajomatkan varrelle juurikaan tuoreita maisemia representoitavaksi. Tuntuukin siltä, että sana "New" pelin otsikoinnissa on hyvin ohuesti piiloteltua vinoilua - vähän sama juttu kuin se, että Cheek kehtaa laulaa timanteista (jolloin yhteen liittyy monimutkainen sekä paljon puristusta syntyäkseen vaativa, häkellyttävän kaunis luonnontuote ja sen täydellinen vastakohta). 

New Super Mario Bros U on periaatteessa täysin sama peli kuin edelliselle Nintendolle julkaistu New Super Mario Bros Wii. Ja vaikka NSMBW oli kaikkea muuta kuin tuoreen luomisvoiman riemuvoitto, se sai kuitenkin paljon anteeksi antamalla erittäin hyville tasoloikinnoille erittäin hyvin tehdyn kasvojenkohotuksen. U-versiolla ei tällaista etua puolellaan ole, joten se tuntuu heti kättelyssä harvinaisen väljähtyneeltä. 

Mikään ei ole muuttunut kolmessa vuodessa. Siis yhtään mikään mikään. Matkaa taitetaan kahdeksassa eri maailmassa, tähtikolikoita metsästetään, koopien päällä hypitään ja niin edelleen - joka ikinen elementti on tuttu ja turvallinen. Musiikit ovat samat, viholliset ovat 99-prosenttisesti samat, jopa kenttäelementit ja niiden logiikka ovat tasan samoja. Ainoastaan graafisella puolella on menty hitunen eteenpäin - 2D-Mario näyttää teräväpiirtona parhaalta tähän mennessä ja joissakin kentissä, kuten Van Goghin estetiikkaa lainaavassa Painted Swamplandissa, näkyy hippusia luovasta ajattelusta. Tähän on tultu: innovaation innovaation perään pelimaailmaan luoneen Nintendon uutuuspelin tuorein elementti on 1800-luvun läntisen taidemaalarin tributointi. Okei, vauva-Yosheilla voi nyt lentää ja välillä jahdataan jänistä. Jippii. 

Edellisen osan hiilikopioimisen lisäksi Mario syyllistyy toiseenkin kuolemansyntiin, nimittäin uuden konsolin ominaisuuksien lähes totaaliseen hyödyntämättä jättämiseen. Okei, Wii U -padilla voi liittyä moninpeliin buustimuodossa ja lätkiä ylimääräisiä palikoita paikalleen sekä vihulaisia paikoiltaan kavereiden homman helpottamiseksi, mutta parempaankin pitäisi sentään pystyä. Paskamaisinta rahastuksen makua Peachin prinsessatorttuun tuo se tyly tosiseikka, että nauttiakseen NSMBU:n saman ruudun moninpelistä pelaajan pitää hankkia kaksi Wii Remote -ohjainta. Jostain syystä Wii U-padilla ja remotella kaksinpelaaminen ei käy ja arvaan että syyn paljastavassa lauseessa esiintyy sana "jeni".

Peliarvostelijana ja pelikulttuurin rattopoikana koen New Super Mario Bros U:n masentavana tapauksena. Nuorena Mario aiheutti minussa toistuvia yllättyneitä huudahduksia, nyt niiden tilalla on pettynyt tuhahtelu ja väsynyt, ei kovin kaukana vaivaantumisesta oleva naurahtelu vanhoille vitseille. Nostalgia on petollinen rakastaja - kertakyyti vielä menee vanhoja hyviä muistellessa, vaan toisella kerralla alkaa jo miettiä, oliko touhussa alun perinkään mitään niin kovin erikoista - ehkä olin vain nuori, kokematon ja tyytyväinen siitä, että padi meni kerralla oikeaan ohjainporttiin? 

Mielestäni Ben "Yahtzee" Croshaw niputti asian niin hyvin NSMBW:n arvostelussa, että siihen on vaikea lisätä mitään: "Voi olla että Left 4 Dead 2 on jatko-osana DLC-tasoa, mutta New Super Mario Bros Wiillä ei ole oikeutta olla olemassa - Super Mario World oli parempi, Yoshi's Island oli parempi". New Super Mario Bros U:n kohdalla tämä pitää paikkansa entistä tylymmin. WiiU:n hiipuva myynti ja New Super Mario Bros U:n kaltaiset pelit tuntuvat osoittavan päivä päivältä selvemmin, että Nintendon soikeasilmäinen tähti on kenties pysyvästi laskemassa horisontin taakse - eikä siitä voi syyttää ketään muuta kuin yhtiötä itseään. 

Näin puhuu kriitikko sisälläni. Järjen ääni, arvostelija, tolkku. 

Mutta siinä ei ole kaikki. Jostain kumman syystä pikkupoika sisälläni on kestänyt vuosien etanolikylvyt - ja tuo typerä kakara yksinkertaisesti rakastaa New Super Mario Bros U:ta kaikella elinvoimallaan. Sain konsolin ja sen bundle-pakettiin kuuluneen Marion joululahjaksi enkä olisi yksinkertaisesti voinut toivoa parempaa lahjaa (paitsi PS4:n, mutta ei nyt pilata juhlavaa tunnelmaa). Super Mario vie minut kerta toisensa jälkeen lapsuuteen, tuttuihin maisemiin, tuttujen hahmojen seuraan - paikkaan jossa olen hyvin, hyvin onnellinen. Annan hetkessä anteeksi sen, että NSMBU ei tee mitään uutta, sillä kaikki mitä se tekee, se tekee sen aivan järettömän hyvin. Kenttäsuunnittelu on taso toisensa perään harkittua ja kreatiivista, kolikoiden kilke ruikkii serotoniinia suoniin ja jatkuva hömelö positivismi puhaltaa lämmintä pasaatia alkavan keski-iän talviseen sielunmaisemaan. 

New Super Mario Bros U on kertakaikkisen hyvä trippi, ainaisesti aurinkoinen tallustelutuokio hyväntuulisuuden hiippakuntaan. Vaikka totaalinen originaaliuden puute ja lisäohjainten suuhuntunkeminen nostattavatkin minussa syvää ärtymystä, totuuden hetkellä minulle käy kuin Luke Skywalkerille Jedin paluun lopussa: ei. En suostu kyynisyyteen, en suostu vihaamaan näin positiivista kokemusta. 

Ruosteisten ruumiskujien täyttämässä pelimaailmassa Super Mario on kuin lohduttomasta jättömaasta nouseva auringonkukka, joka on yksinkertaisesti liian itsepäinen hyväksymään sitä, että maailma sen ympärillä on muuttunut. Ja minä pidän siitä juuri sen takia.