Solar 2

Tähtiainesta
Solar 2 (PC, Mac, Linux Android, iOS)

Minä todella, todella pidän tähtitieteestä. Se on minusta ehkä maailman siistein asia. Siinä on sikäli logiikkansa, koska avaruudessa on kyse kaikesta: maailmankaikkeuden synnystä, kasvusta ja mahdollisesta lopusta. Se on kaiken tarina, kaikki muut tarinat kuuluvat maailmankaikkeuden tarinan sisälle. Miettikää tuota kokoa, Juhani Tammisen CV:henkin mahtuu vain puolet maailmankaikkeuden tapahtumista. 

Siksi on vähän harmi, miten hankalasti kosminen kasvutarina taipuu peliksi. Aiemmat, klassikkoasteella olevat teokset kuten Alpha Centauri ja Spore ovat jääneet tyyppaamatta - eikä niitäkään oikein tässä lasketa, sillä ne keskittyvät maailmankaikkeudessa elävien eliölajien kehitykseen, eivät tähtijärjestelmien tai aurinkokuntien syntyyn. Pelimekaanisesti Solar 2:sta eniten muistuttava flOwkin keskittyy vain mikro-, ei makroevolutioon. Mutta eipä Meierin Sidiä tai Wrightin Williä tästä käy syyttäminen: onhan aineettomien kaasu- ja kivijättiläisten kasvukipujen puristaminen pelimuotoon täysin hullu idea. 

Mutta onneksi maailmassa hulluja piisaa ja Solar 2 on olemassa. 

Solar 2 kertoo hellyyttävän yksinkertaisella tavalla kosmisen kappaleen noususta Asteroidi-Mestiksestä tähtiliigaan. Peli alkaa mäsäyttelemällä avaruuskiviä yhteen siinä määrin, että möykystä hioutuu esiin elliptinen planeetta. Hiljalleen Terra 2:lle alkaa muodostua elämää, joka näkyy planeetan ympärillä hohkaavana suojakilpenä ja tyhjiöön pöräjävinä tähtihävittäjinä. Harmillisesti oman planeetan elinmuodot ovat täysin persoonattomia eivätkä omat avaruusalukset tee mitään muuta kuin sotivat.  Mikäli sporeet tuntuvat jo nenässä saakka, ei apinapallon pyörittelyyn tarvitse tyytyä loputtomiin: kappaleen massaa voi kasvattaa kirjaimellisesti loputtomasti tähtiin (vaikka useamman tähden järjestelmällä) ja yhä raskaampiin kappaleisiin saakka.

Solar 2:sta näkee mukavasti, että kosmologia on lähellä myös tekijöiden sydäntä, sillä monet yksityiskohdista mukailevat tosielämän tietämystä. Gravitaatio toimii suhteellisen oikeaoppisesti (sikäli kun minä tiedän) mallintaen jopa sellaiset yksityiskohdat kuin gravitaatiolingon (kappaleen vauhdin kasvamisen suurimassaisen kappaleen painovoimakentän vaikutuksesta). Pienemmät, nuoret tähdet hohkaavat sinistä valoa, pääsarjan tähdet (kuten meidän Aurinkomme) mollottavat keltaisina ja suurimmat hohkaavat punaista. Kun punainen jättiläistähti kasvaa massaltaan tarpeeksi suureksi, se räjähtää oikeaoppisesti supernovana ja jättää jäljelle yhden maailmankaikkeuden tiheimmistä kappaleista, neutronitähden. 

Ja vaikka tekisi mieli jättää kuvailu tähän ja sanoa, että ottakaa itse selvää mikä on neutronitähdestä seuraavaksi suurimassaisin kappale, en voi olla spoilaamatta, sillä mustalla aukolla pelaaminen on ylivoimaisesti pelin hauskin kohta. Kaiken itseensä ahmiva kosminen imuri on hillitön kampe, jota uhkaa ainoastaan massiivisempi musta aukko - sellaisen sattuessa kohdalle käydään kaunis ja kiivas kuolemantanssi, joka havainnollistaa hienosti mustan aukon käsittämättömän suuren vetovoiman (toki pelimekaniikan takia mustan aukon gravitaatiokentästä on mahdollista paeta, mikä ei oikeasti onnistu). Se, mitä tapahtuu mustan aukon kasvaessa yli supermassiivisen koon, jääköön sentään salaisuudeksi (vihje: siitä kuuluu ääni "runts"). 

Mutta kuten hyvässä science fictionissa aina, tosielämän sääntöjä on käytetty vain mausteeksi asti - tosiasiassahan tyhjiössä kelluva taivaankappale ei omaa mitään omaa liike-energiaa vaan on tyyten kosmisten vuorovesivoimien vanki. Solar 2:ssa planeettaa pyöritellään nuolinäppäimistöllä täysin vapaasti, mitä nyt luonnollisesti kappaleen koko ja muiden läheisten kappaleiden gravitaatio vaikuttavat liikkeeseen - esimerkiksi hillittömän massaista neutronitähteä on todella, todella vaikea saada kääntymään. Samaten kosmisten objektien evoluutio on rajusti yksinkertaistettua: homma ei nimittäin oikeasti toimi niin, että kiviplaneettaan massaa lisäämällä se jossain vaiheessa leimahtaa palamaan tähtenä.

Sisäinen kosmologini on näistä taiteellisista vapauksista huolimatta tyytyväinen, mutta pelimiestä ottaa nuppiin, sillä Solar 2:ssa ei ole oikein tarpeeksi tekemistä. Yritin kyllä kokeilla Iron Manilta näyttävän jumalhahmon määräämiä tehtäviä (joita suorittamalla saa esimerkiksi väännellä pelin fysiikkamoottoria), mutta kun ensimmäisessä jobissa olisi pitänyt hankkia avainkorttiplaneetta, jotta Jumala olisi voinut toteuttaa ryöstön toiselle planeetalle, totesin, että tällaisten käskyjen toteutusyritykset voi jättää Westboron Baptistikirkolle. 

Pidemmän päälle Solar 2:sta tulee vähän samanlainen olo kuin hengailisi Jupiterin kanssa: vetovoimaa kyllä on, mutta elämä puuttuu. Pelistä tulee täysin päinvastainen olo kuin tähtitaivaan katselusta: onhan tämä aika lailla tunnissa nähty. Kosmoksessa kyllä riittäisi mallinnettavia ilmiöitä, avaruuden raidetykistä, gammasädepurkauksesta, kvasaareihin ja pimeään aineeseen asti. Ja sehän se hulppeaa olisi, kun musta aukko kaiken ahmimisen sijaan alkaisi rakentaa ympärilleen galaksia.

Lyhyinä täsmäannoksina vapaan kappaleen liitely (kirjaimellisesti rajattomassa) kosmoksessa aurinkotuulen poristessa korvissa on kuitenkin aivan kelpo hommaa ja etenkin tähtitieteestä vähänkään kiinnostuneille Solar 2 on ehdottomasti tutustumisen arvoinen juttu. Vielä kun uuden sukupolven konsoleille tämän täräyttävät käsittämättömällä silmäkarkilla ja laajennetuilla kosmisilla ilmiöillä koristeltuna, niin kyllä minä sen ostan - tekniikkademo on nähty, nyt tarvitaan vielä peli. 

Ei nimittäin ole maailmassa liikaa sellaisia pelejä, jotka alkavat Carl Saganin sitaatilla.