perjantai 4. maaliskuuta 2016

Hotline Miami



Miami ei ole mon ami
Hotline Miami (PC, useita, 2012)

On olemassa väkivaltaisia pelejä, kuten Halo. Sitten on olemassa todella väkivaltaisia pelejä, kuten GTA V. Ja sitten on Hotline Miami, kasariestetiikalla vuorattu räjähtävä suolipussi, jonka jokaisesta pikselistä tuntuu puskevan hiki, nurkkaan ajetun rotan pelko ja räjähtävä refleksitason väkivalta. Hotline Miami on eräs videopeliväkivallan huipentumista, ahdistavan graafinen houreuni - mutta kaikkien kukkahattujen harmiksi sen dissaaminen pelkkänä potentiaalisesti vahingollisena matalaotsamälläyksenä ei käy. Hävyttömän roisin roiskinnan lisäksi Hotline Miami tarjoaa helvetin hyvän toimintapelimekaniikan ja päälle vielä vähän jotain tuumattavaakin.

80-luvun lopun räkäisessä miamilaisasunnossa pirahtaa puhelin. Mies vastaa, menee puhelun määräämään osoitteeseen, löytää paikalta läjän venäläismafiosoja, vetää päähänsä eläinnaamarin ja tappaa kaikki. Joukkomurhan jälkeen mies ajaa pizzerian tai videovuokraamon kautta kotiinsa - ja parin päivän päästä sama toistuu. Uudelleen ja uudelleen. Välillä mies huomaa olevansa huoneessa kolmen naamaripäisen henkilön kanssa - nämä esittävät kysymyksiä, arvostelevat ja kannustavat. Heidän henkilöllisyytensä ei käy selville, mutta oletettavaa on, että he määräävät murhateot. Poliisi jahtaa päähenkilöä, muitakin murhaajia tuntuu olevan liikkeellä ja keikat menevät jatkuvasti käsittämättömämmiksi massamurhiksi. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä. 





Paitsi tappamisessa. Se on nopeaa, brutaalia, hätäistä ja viiltävän fyysistä. Erilaisia aseita on kymmenittäin: veitset viiltävät nopeasti, biljardikeppi murskaa kalloja pitkällä etäisyydellä ja SPAS-12:lla pistää kokonaisen huoneellisen valuttamaan suolia sekunnissa. Taisteluiden jälki on hirvittävää: samuraimiekat halkovat polyesteriukkoja kahtia ja viholliset matelevat lattialla avuttomina murskattuine kalloineen. Yksi tehokkaimmista taisteluliikkeistä on tönäistä vihollinen seinää vasten istumaan ja potkaista kasvot sisää - yhtäläisyydet Nicolas Finding Refnin Driveen käyvät konkreettiseksi viimeistään tässä kohtaa. Perusasioissa pitäytyvät kontrollit tukevat tappotyötä mutkattomasti ja kun ensimmäistä kertaa saa tyhjennetyksi kokonaisen huoneistollisen gorilloja saamatta naarmuakaan, adrenaliinipiikki on melkoinen.

Ja mitä sen jälkeen seuraa, on suorastaan nerokasta ja todiste siitä, että myös väkivaltapelit voivat sanoa jotain väkivallan olemuksesta (tämä on siis vain minun tulkintani ja erinomainen vaihtoehtoisnäkemys löytyy Errant Signal -nettisarjasta, jota kannattaa seurata noin muutenkin. mikäli syvällisempi pelianalyysi kiinnostaa). Kun hurmeenlennätys päättyy ja viimeinenkin mafioso makaa muhjuna lattialla, taustalla pumpannut hikinen diskobiitti päättyy ja äänimaailma jää staattista kohinaa vastaavaan tilaan. Pelaaja saa kävellä yksin takaisin kaikkien irvokkaiden ruumiskasojen ohitse autolleen ja ajaa merkityksettömän pizzeriareissun jälkeen kämpilleen odottamaan että kaikki tapahtuu taas uudelleen. Tappamisen hekumaa seuraa armoton, täysin hahmoton tyhjyys, jossa ihmisyyttä pitävät kasassa enää silkat rutiinit.




Minun tulkintani Hotline Miamista on se, että se kritisoi aika kovalla kädellä viime vuosina populaarikulttuurissa vallinnutta sarjamurhaajakulttia. Päähenkilön surmatyöt ovat kyllä viihdyttäviä, sykähdyttäviä ja pulssia nostattavia, mutta niiden jälkeen edessä on vain pään tyhjä kohina ja vuokrahuoneiston sameanvärinen seinä. Naamaripäiset ja murhahommiin hoputtavat kulttijohtajatkin tuntuvat vain päähenkilön psyyken eri osilta, jotka sairas mieli projisoi esiin yrittäessään epätoivoisesti löytää käsittämättömille tapahtumille selitystä. Missään ei ole mitään järkeä eikä pidä ollakaan, jos päivien sisältö koostuu silkasta säväreiden metsästyksestä kanssa-apinain kalloja polkemalla.

Vaikka Hotline Miamista ei nauttisi pintatasoa syvemmältä, se on pelkkänä sähäkkänä ja brutaalina toimintapelinäkin täysipainoinen kokemus. Erittäin vaihteleva ja monipuolinen tasosuunnittelu pitää nopeatempoisen ja yksinkertaisen toimintamäiskeen tuoreena, soundtrack ei yksinkertaisesti voisi olla parempi ja pelin tyyliin täydellisesti sopiva visuaalinen toteutus huolehtii lopuista.

Karhean ja ankaran väkivaltaisen kuoren alla Hotline Miamissa on paljon pelattavaa ja jonkun verran kelattavaa. Jou. 



1 kommentti:

  1. Tykkäsin kakkosen soundtrakistä enempi, mutta hyvät soundtrackit oli molemmissa peleissä.

    Itse kyllä jäsennin, että ne maskit olivat kaikki halluja.

    VastaaPoista