Pervitiiniä ja lätkää
NHL Hitz 20-02 (Gamecube, Xbox, PS2, 2001)
Ajattelin aina ennen, että jääkiekkopelit eivät puhuttele minua siksi, että ne ovat liian epärealistisia, liian arcademaisia nopeassa sählingissään. Pelattuani lätkää 12 vuotta Ylivieskan Pallossa ja Ylivieskan Jääkarhuissa tiedän lajista jonkin verran ja tuumin, että ehkä mikään peli ei pysty tuomaan tarpeellista immersiota kaukaloon, kun homma on niin hirveää häsellystä.
Olin väärässä. Vauhtia onkin aina ollut liian vähän. Gamecuben NHL Hitz 20-02 on kuin pirimuroja aamupalaksi nauttinut Antti Pihlström ja helposti paras koskaan pelaamani jääkiekkopeli.
Mistä jääkiekossa on kyse? Paineen alla nopeasti tehtävistä päätöksistä oman joukkueen eduksi. Jalkapallon harkitsevuuteen ja maltillisuuteen verrattuna lätkä on hektinen ja nopeatempoinen laji - isoissa kaukaloissa taottavassa SM-liigassa tempo on toki hitaampi ja television lintuperspektiivi laskee vauhtia vielä entisestään, mutta ahtaampien jenkkiboksien NHL-mittelöissä räime ja melske on välillä ihanhirviä. Ja tämän hengästyttävän pelitempon NHL Hitz vangitsee mallikelpoisesti.
Kentälle hyppää vain kolme huippupelaajaa plus molse per puoli - ja se riittää hyvin. Kaksi hyökkääjää hoitelevat maalinteon ja yksinäinen pakki blokkaa one-timeriin kurkottajat maalin edestä pois. Vauhtia on järettömästi: pelaajat painavat vailla väsymisen oirettakaan kentän päästä päähän kuin pikajunat ja pistävät pendolinoina nurin kaiken mikä tulee vastaan. Sääntöjä ei oikeastaan ole: pitkä kiekko, paitsio ja jopa jäähyt loistavat kokonaan poissaolollaan. Laitakamppailut ja muut hienosäädöt puuttuvat täysin: parhaiten vastustajasta otetaan vauhti pois nostamalla kyynärpää hampaisiin. Välillä on vaikea sanoa katsooko WWF:ää vai NHL:ää - koko ajan vähintään kaksi ukkoa kuudesta keräilee kamppeitaan jäältä. Kertakaikkisen erinomaista pelirytmiä rikkovat vain turhanpäiväiset tappelut, mutta ne saa onneksi pois päältä.
Mistä jääkiekossa on kyse? Paineen alla nopeasti tehtävistä päätöksistä oman joukkueen eduksi. Jalkapallon harkitsevuuteen ja maltillisuuteen verrattuna lätkä on hektinen ja nopeatempoinen laji - isoissa kaukaloissa taottavassa SM-liigassa tempo on toki hitaampi ja television lintuperspektiivi laskee vauhtia vielä entisestään, mutta ahtaampien jenkkiboksien NHL-mittelöissä räime ja melske on välillä ihanhirviä. Ja tämän hengästyttävän pelitempon NHL Hitz vangitsee mallikelpoisesti.
Kentälle hyppää vain kolme huippupelaajaa plus molse per puoli - ja se riittää hyvin. Kaksi hyökkääjää hoitelevat maalinteon ja yksinäinen pakki blokkaa one-timeriin kurkottajat maalin edestä pois. Vauhtia on järettömästi: pelaajat painavat vailla väsymisen oirettakaan kentän päästä päähän kuin pikajunat ja pistävät pendolinoina nurin kaiken mikä tulee vastaan. Sääntöjä ei oikeastaan ole: pitkä kiekko, paitsio ja jopa jäähyt loistavat kokonaan poissaolollaan. Laitakamppailut ja muut hienosäädöt puuttuvat täysin: parhaiten vastustajasta otetaan vauhti pois nostamalla kyynärpää hampaisiin. Välillä on vaikea sanoa katsooko WWF:ää vai NHL:ää - koko ajan vähintään kaksi ukkoa kuudesta keräilee kamppeitaan jäältä. Kertakaikkisen erinomaista pelirytmiä rikkovat vain turhanpäiväiset tappelut, mutta ne saa onneksi pois päältä.
Maaleja tulee järkiään älyttömiä määriä, mutta fiksuista paikoista. Kovimmat vedot saattavat upota suoraan, mutta parhaiten maalit syntyvät oikeaoppisesti saattamalla maalivahti sivuttaisliikkeeseen läpiajossa ja suoraan syötöstä vetämällä. Kun puolustajia on vain yksi, herkullisia one-timereita syntyy koko ajan. Maalivahdit pelaavat hyvin, mutta tällaisessa lämäreiden rumputulessa kovinkin mies joutuu väistymään: parhaimmillaan oma maalisaldo kerrotaan kaksinumeroisella luvulla.
Mikäli kasseja latoo riittävästi, kypärätempun pokannut pelaaja syttyy kirjaimellisesti liekkeihin eikä häntä sen jälkeen pitele mikään. Ja jos saa kaapaistua kolme one-timeria peräjälkeen, koko poppoo alkaa väreillä sähköisenä ja maaleja syntyy aivan hirvittäviä määriä. Mikäli peliporukassa on huonoja häviäjiä, kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin istuttaa heidät NHL Hitzin ääreen: tässä pelissä tulee välillä nöyryytetyksi brutaalilla tavalla.
Pelimuotoja lienee useita, mutta Ainoa Oikea Tapa pelata NHL Hitziä on pistää kaverit sohvalle ja työntää pädi räpylään. Näytösotteluiden tahkoamisen lisäksi Hitzissä on myös pientä yritystä yksittäisten rykäisyjen ulkopuoliseen jatkuvuuteen: kustakin ottelusta kuittaa itselleen pointseja, joita voi tuhlata pelin sisäisessä kaupassa. Osa, kuten joukkueiden ikivanhat pelipaidat, menevät nostalgisen fiilistelyn piikkiin (esimerkiksi Phoenix Coyotesille voi vaihtaa päälle ysärin Winnipeg Jetsin klassiset hynttyyt), osa taas on lähtenyt kisareissuun Absurdistaniasta. On siinä aivoilla tekemistä, kun keskiaikaisen linnan pihalla jääkiekko-ottelua käyvät hevosenpäiset lätkänpelaajat vastaan ulkoavaruuden harmaat. Harmittavasti monet sinänsä hienoista ekstrakentistä ovat pelikelvottomia, koska graafikot eivät ole malttaneet pitää jäätä valkoisena. Pelin temmon huomioonottaen päälle tulee liikaa prosessointia, kun pitäisi mustasta jäästä etsiä laserinvihreänä hohtavaa lötää.
Pelimuotoja lienee useita, mutta Ainoa Oikea Tapa pelata NHL Hitziä on pistää kaverit sohvalle ja työntää pädi räpylään. Näytösotteluiden tahkoamisen lisäksi Hitzissä on myös pientä yritystä yksittäisten rykäisyjen ulkopuoliseen jatkuvuuteen: kustakin ottelusta kuittaa itselleen pointseja, joita voi tuhlata pelin sisäisessä kaupassa. Osa, kuten joukkueiden ikivanhat pelipaidat, menevät nostalgisen fiilistelyn piikkiin (esimerkiksi Phoenix Coyotesille voi vaihtaa päälle ysärin Winnipeg Jetsin klassiset hynttyyt), osa taas on lähtenyt kisareissuun Absurdistaniasta. On siinä aivoilla tekemistä, kun keskiaikaisen linnan pihalla jääkiekko-ottelua käyvät hevosenpäiset lätkänpelaajat vastaan ulkoavaruuden harmaat. Harmittavasti monet sinänsä hienoista ekstrakentistä ovat pelikelvottomia, koska graafikot eivät ole malttaneet pitää jäätä valkoisena. Pelin temmon huomioonottaen päälle tulee liikaa prosessointia, kun pitäisi mustasta jäästä etsiä laserinvihreänä hohtavaa lötää.
Pelin huikeasta flowsta nauttimisen mahdollistavat veitsenterävät kontrollit. Syötöt lähtevät napakasti, taklaukset jyskyvät kuin pommit Dresdeniin ja vedot sämähtävät verkkoon viivana. Gamecuben ohjain on kuin tälle pelille tehty: iso lämäri nyt vain tuntuu nautinnollisemmalta, kun sen saa aikaan painamalla täysiä isoa punaista nappia. Grafiikka on nopeaa ja tarkkaa eikä pelin nopeatempoisessa melskeessä tule juuri kiinnitetyksi huomiota tekstuurien suttuisuuteen. Sen sijaan pelaajakorttien lärvikuvat aiheuttavat lukuisia hilpeitä hetkiä - digitointijälki näyttää ysäri-SNES:ltä ja joka toinen pelaaja pikkulasten sieluja kaurispornoon vaihtavalta goblinilta.
Selostajakaksikko päästelee menemään mahtipontisesti ja ääliöjenkkityyliin hiton hyvin, vaikka NBA Jamin Boomshakalak-sfääreihin ei ihan päästäkään. Täysin ylivoimainen hetki äänimaisemassa koetaan silloin, kun valitsee pelikentäksi kuun kamaran: mikään ei voi valmistaa pelaajaparkaa siihen hysteeriseen naurumyrskyyn joka pamahtaa ilmoille selostajan kuuluttaessa täysin pokalla "TONIGHT - FROM THE MOON!". Mainiossa äänisuunnittelussa on vain yksi ajan hampaan tuoma pitkälinjainen särö: 2000-luvun alussa kaikkein kuuleinta muzakkia oli pussihousumetalli ja sanotaanko näin, vähempikin määrä Limp Bizkitin Rollin' -biisiä olisi tämän elämän varrelle riittänyt.
NHL Hitzissä on jotain vuosikymmenten päähän kurottavaa magiikkaa, jotain samaa sanoiksi pukematonta fiilistä kuin NES:n Blades of Steelissä ja PC:n NHL 95:ssa. Se pistää kaksi aikuista ihmistä pikkulapsen tasolle hurraamaan, kiroilemaan ja sättimään sohvalla istuvaa toveria. Poissa ovat Änärin passiiviset tietokoneukkelit ja maalikikat, kaikki taito on pädinpitelijässä, mistään et voi syyttää peliä - vauhtia, jatkuvaa ryminää ja maaliverkon heiluntaa.
Näin se pitää tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti