The Lost World: Jurassic Park (Arcade, 1997)
1990-luvun lopulla kävin Helsingin Itäkeskuksen Pelikaanissa. En olisi koskaan halunnut lähteä sieltä pois. Olin päässyt hipaisemaan taivasta. Taivasta, jossa asui vihaisia dinosauruksia.
Koko ysärin olin pelannut toinen toistaan paskempia Jurassic Park-pelejä ja tuona pilvisenä loppukesän päivänä penska, jonka maailmankuvan Spielbergin dinosaurusraina myllersi, pääsi ensimmäistä kertaa elämässään kokemaan HYVÄN Jurassic Park-pelin, The Lost World -arcadepelin. Siinä istuttiin maastoauton kyytiin ja ammuttiin pistoolilla kohti loikkivia velociraptoreita, dilophosauruksia ja t-rexejä.
Vuodet kuluivat. Rakkaus Jurassic Parkiin ei haalistunut, mutta pelien suhteen aloin antaa periksi: ei niitä vain ole, hyviä JP-pelejä. Tämänkin kesän olen asiasta tehden kompannut sauruspelejä läpi ja kerta toisensa jälkeen on pettymyspussia täytetty stegosauriinpaskan mitoille tehdyllä lapiolla.
Vuodet kuluivat. Rakkaus Jurassic Parkiin ei haalistunut, mutta pelien suhteen aloin antaa periksi: ei niitä vain ole, hyviä JP-pelejä. Tämänkin kesän olen asiasta tehden kompannut sauruspelejä läpi ja kerta toisensa jälkeen on pettymyspussia täytetty stegosauriinpaskan mitoille tehdyllä lapiolla.
Ja aina välillä olen käynyt eBayssa katsomassa, että kyllä, vieläkin se hiton Lost World-kabinetti maksaa sen 2 500 dollaria ja Atlantin takaa tuominen varmasti saman verran, todennäköisesti enemmän. Eikä siihen julkisella paikalla tulisi todennäköisesti törmätyksi koskaan, sillä arcadet ovat teknisesti ottaen kuolleet sukupuuttoon. Olin pikkuhiljaa hyväksynyt ajatuksen, että en pääse koskaan enää elämään tuota lapsuuden kokemusta uudelleen. Ehkä olisi aika aikuistua, päästää irti, luopua. Hyväksyä.
Silti, siellä minä seisoin. Unkarin Balatonlellessä hehkuvan kuumana elokuun sunnuntaina, Lost World-arcadekabinetin vieressä. Matkatessamme muutamaa päivää aiemmin kohti Keszthelyä olin junan ikkunasta ulos katsoessani nähnyt kabinetin, hieraissut silmiäni, puhaltanut alkometriin ja sitten uskonut, että fysikaalista todellisuutta tässä katseltiin - unelmani täyttymys oli lähempänä kuin koskaan.
Toisaalta heti pelin alkaessa hoksaa, että vaikka oikeaoppisesti sauruksiin se suurin raha kannattaa pistää, olisi ääninäyttelijöille nyt voinut antaa vaikka hyvän dialogin ja rahaa, ei pelkkää jäätelöä ja diplomin, jossa on kirkkaita värejä. Absurdin dialogin aneeminen lausunta vie ajatukset välittömästi House of the Dead 2:n legendaarisiin "I don't wanna die"- ja "My GOD." -klassikoihin. Japanilaiseksi adaptaatioksi jenkkialkuperäisteoksesta Lost Worldin paljastaa viimeistään sauropodien seassa ajelu, kun valopistoolilla pilkotaan pienemmäksi naamalle lentävää brontosauruksen kakkaa. Oikeasti.
Pelin tempo on helvetin hektinen. Raptoria tulee raiveleihin jatkuvalla syötöllä ja kun tyrammosaurus ilmestyy bileisiin, se ei anna periksi ei sitten millään. Nerokkaasti pelaajan passiivisuus liikkumisen suhteen ja nopea maisemien vaihtuminen selitetään maastoautolla, jolla sankari suhaa vauhdilla paikasta toiseen. Tuttujen JP-saurusten - T-Rex, velociraptor, dilophosaurus - tykittämisen lisäksi alkuperäisestä Lost World-kirjasta on lainattu kameleonttimainen carnotaurus, joka pystyy muuttamaan itsensä näkymättömäksi. Mainiota, että lähdemateriaalia on kerrankin kehdattu hyödyntää kunnolla. Compsognathusten kanssa meinaa tulla oikeasti hiki, sillä ne parveilevat naamalle aivan hirveällä vauhdilla ja veden alla vaaniva krokotiilimainen Deinosuchus muistuttaa kovasti Resident Evil 4:n järvibossia. Aseeseen mahtuu vain viisi patruunaa, mikä tuntuu välillä epäreilun pieneltä määrältä: sauruksia tulee useimmiten kohti niin paljon ettei viisi kutia piisaa mihinkään eikä lämää tunnu mitenkään voivan välttää. Mutta toisaalta, kolikkopeli on kolikkopeli.
Parasta Lost Worldissa on se, että heikkotasoinen dialogi ja ääninäyttely poislukien se on tunnelmaltaan lähes täydellinen Jurassic Park -peli. Tapahtumapaikat ovat monilta osin tuttuja leffasta, raptorit haukahtelevat puista kimppuun juuri niin kuin niiden pitää ja T-Rexin karjunta tuntuu selkäytimessä asti. Bossina toimiva tyrannosaurus muuttaa nopeatempoisen räiskeen hetkeksi tarkkuusammunnaksi - koetapa siinä sitten pitää tähtäin vakaana, kun kohti harppovaa valtavaa petoliskoa pitäisi malttaa osua suun pehmytkudoksiin kunnollisen tainnutusvaikutuksen aikaansaamiseksi. Saurukset on animoitu niin hyvin ja vauhtia piisaa sen verran reilusti, ettei polygonien vähyys häiritse eikä hiki haihdu.
Ja siinäpä se oikeastaan on, kaikki mitä Lost Worldista voi sanoa - se on Segan huippukauden parhaita valopyssyttelypelejä, joka on valinnut lisenssinsä oikein ja hyödyntää siitä kaiken oleellisen. Toki se on hetkessä ohi sujahtavaa viihdettä, mutta perinpohjaisen hyvin tehtyä viihdettä. Ja edelleen, 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ehdottomasti paras Jurassic Park-peli ja ehdoton arcade-klassikko.
Kömpiessäni ulos kabinetista aurinko ei enää tuntunut iholla niin polttavalta eikä seuraavana päivänä koittava kotiinpaluu harmittanut ollenkaan. Reissu oli saanut täydellisen päättymyksen - olin päässyt matkalle paitsi Unkariin, myös omaan lapsuuteeni ja muistojeni Isla Sornalle. Ja se matka oli hyvä.
Kannatti odottaa.
Silti, siellä minä seisoin. Unkarin Balatonlellessä hehkuvan kuumana elokuun sunnuntaina, Lost World-arcadekabinetin vieressä. Matkatessamme muutamaa päivää aiemmin kohti Keszthelyä olin junan ikkunasta ulos katsoessani nähnyt kabinetin, hieraissut silmiäni, puhaltanut alkometriin ja sitten uskonut, että fysikaalista todellisuutta tässä katseltiin - unelmani täyttymys oli lähempänä kuin koskaan.
Ja nyt, matkallamme takaisin Budapestiin, olimme hypänneet junasta vain tämän pelin pelaamista varten. Eikä vaivanteko ollut päättynyt siihen: koska paikalliset turistikojukauppiaat olivat helvetin niheitä vaihtamaan seteleitä kolikoiksi, olin joutunut ostamaan järettömän kasan rumia postikortteja saadakseni vaihtorahana riittävän läjän 200 forintin kolikoita.
Mutta nyt kaikki oli valmista. Kabinetin verhot kätkivät auringonvalon, punainen muovipistooli istui kahvaan ongelmitta, vieressä matkakumppanini oli valmiina syöttämään kolikoita aina Game Overin uhatessa. Oli aika lähteä aikamatkalle Isla Sornalle.
Lost World on valopyssyräime Segan kultaisilta ajoilta - simppeli, vauhdikas, pelkästään olennaiseen keskittyvä: liikkumisesta huolehditaan vain tähtäimen osalta ja ase ladataan osoittamalla poispäin ruudusta ja vetämällä liipasinta. Ensimmäisenä silmiin pistävät komeat tuotantoarvot - alkudemon ukkosmyrskyssä luimisteleva T-Rex näyttää melkein 20 vuotta vanhaan peliin yllättävän kuumottavalta ja raptorit on paitsi animoitu liukkaan pelottaviksi, ne myös vingahtavat leffoista tutulla äänellä, kun niitä lataa tainnutusnuolella keuhkoon.
Mutta nyt kaikki oli valmista. Kabinetin verhot kätkivät auringonvalon, punainen muovipistooli istui kahvaan ongelmitta, vieressä matkakumppanini oli valmiina syöttämään kolikoita aina Game Overin uhatessa. Oli aika lähteä aikamatkalle Isla Sornalle.
Lost World on valopyssyräime Segan kultaisilta ajoilta - simppeli, vauhdikas, pelkästään olennaiseen keskittyvä: liikkumisesta huolehditaan vain tähtäimen osalta ja ase ladataan osoittamalla poispäin ruudusta ja vetämällä liipasinta. Ensimmäisenä silmiin pistävät komeat tuotantoarvot - alkudemon ukkosmyrskyssä luimisteleva T-Rex näyttää melkein 20 vuotta vanhaan peliin yllättävän kuumottavalta ja raptorit on paitsi animoitu liukkaan pelottaviksi, ne myös vingahtavat leffoista tutulla äänellä, kun niitä lataa tainnutusnuolella keuhkoon.
Toisaalta heti pelin alkaessa hoksaa, että vaikka oikeaoppisesti sauruksiin se suurin raha kannattaa pistää, olisi ääninäyttelijöille nyt voinut antaa vaikka hyvän dialogin ja rahaa, ei pelkkää jäätelöä ja diplomin, jossa on kirkkaita värejä. Absurdin dialogin aneeminen lausunta vie ajatukset välittömästi House of the Dead 2:n legendaarisiin "I don't wanna die"- ja "My GOD." -klassikoihin. Japanilaiseksi adaptaatioksi jenkkialkuperäisteoksesta Lost Worldin paljastaa viimeistään sauropodien seassa ajelu, kun valopistoolilla pilkotaan pienemmäksi naamalle lentävää brontosauruksen kakkaa. Oikeasti.
Pelin tempo on helvetin hektinen. Raptoria tulee raiveleihin jatkuvalla syötöllä ja kun tyrammosaurus ilmestyy bileisiin, se ei anna periksi ei sitten millään. Nerokkaasti pelaajan passiivisuus liikkumisen suhteen ja nopea maisemien vaihtuminen selitetään maastoautolla, jolla sankari suhaa vauhdilla paikasta toiseen. Tuttujen JP-saurusten - T-Rex, velociraptor, dilophosaurus - tykittämisen lisäksi alkuperäisestä Lost World-kirjasta on lainattu kameleonttimainen carnotaurus, joka pystyy muuttamaan itsensä näkymättömäksi. Mainiota, että lähdemateriaalia on kerrankin kehdattu hyödyntää kunnolla. Compsognathusten kanssa meinaa tulla oikeasti hiki, sillä ne parveilevat naamalle aivan hirveällä vauhdilla ja veden alla vaaniva krokotiilimainen Deinosuchus muistuttaa kovasti Resident Evil 4:n järvibossia. Aseeseen mahtuu vain viisi patruunaa, mikä tuntuu välillä epäreilun pieneltä määrältä: sauruksia tulee useimmiten kohti niin paljon ettei viisi kutia piisaa mihinkään eikä lämää tunnu mitenkään voivan välttää. Mutta toisaalta, kolikkopeli on kolikkopeli.
Parasta Lost Worldissa on se, että heikkotasoinen dialogi ja ääninäyttely poislukien se on tunnelmaltaan lähes täydellinen Jurassic Park -peli. Tapahtumapaikat ovat monilta osin tuttuja leffasta, raptorit haukahtelevat puista kimppuun juuri niin kuin niiden pitää ja T-Rexin karjunta tuntuu selkäytimessä asti. Bossina toimiva tyrannosaurus muuttaa nopeatempoisen räiskeen hetkeksi tarkkuusammunnaksi - koetapa siinä sitten pitää tähtäin vakaana, kun kohti harppovaa valtavaa petoliskoa pitäisi malttaa osua suun pehmytkudoksiin kunnollisen tainnutusvaikutuksen aikaansaamiseksi. Saurukset on animoitu niin hyvin ja vauhtia piisaa sen verran reilusti, ettei polygonien vähyys häiritse eikä hiki haihdu.
Ja siinäpä se oikeastaan on, kaikki mitä Lost Worldista voi sanoa - se on Segan huippukauden parhaita valopyssyttelypelejä, joka on valinnut lisenssinsä oikein ja hyödyntää siitä kaiken oleellisen. Toki se on hetkessä ohi sujahtavaa viihdettä, mutta perinpohjaisen hyvin tehtyä viihdettä. Ja edelleen, 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ehdottomasti paras Jurassic Park-peli ja ehdoton arcade-klassikko.
Kömpiessäni ulos kabinetista aurinko ei enää tuntunut iholla niin polttavalta eikä seuraavana päivänä koittava kotiinpaluu harmittanut ollenkaan. Reissu oli saanut täydellisen päättymyksen - olin päässyt matkalle paitsi Unkariin, myös omaan lapsuuteeni ja muistojeni Isla Sornalle. Ja se matka oli hyvä.
Kannatti odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti