Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itä-Eurooppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itä-Eurooppa. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. syyskuuta 2015

Papers, please




Jotain rajaa

Papers, Please (PC, useita, 2013)


Vuoden 2015 voimakas siirtolais- ja pakolaisaalto aiheuttaa ahdistusta. En osaa sanoa, mitä tilanteelle pitäisi tehdä, koska minun ammattitaitoni ulottuu ainoastaan vitsien kirjoittamiseen, mutta keskustelun voimakkaat negaatiot tekevät silti ilkeää jälkeä pääkopassa. Äänenpainot ovat kovia ja tuntuu siltä että ihmisiä - joita turvapaikanhakijat ovat - ei osata enää nähdä ihmisinä, pelkästään ongelmina ja torjuttavana uhkana. 

Ymmärrän, että ihmisen empatialla on rajansa, mutta raja tuntuu sijaitsevan erikoisessa paikassa. Välimereen hukkuva lapsi tuntuu olevan monelle ihan käypä hinta siitä, että saa ajaa omalla autolla Tokmannille ja ostaa viiden euron crocsit. 

Koska sitähän tässä hoetaan: sitä miten MEIDÄN etumme on tärkeämpi kuin pakolaisen etu. Siitäkin huolimatta, että olemme kaikki samaa lajia joka asuu yhdellä ainoalla planeetalla, eikä ole mitään muuta MEITÄ kuin ihmislaji. Omista eduista ei kuitenkaan olla valmiita tinkimään pätkääkään, vaikka tiedetään erittäin hyvin, että selän kääntäminen hätää kärsiville tarkoittaa kärsimystä, identiteetin menettämistä ja kuolemaa. 

Onpa pakolaispolitiikasta ja sen hoitamisesta mitä mieltä tahansa, minua puistattaa se, miten harva edes yrittää asettua konfliktin jaloista pakenevan asemaan, ei edes yritä nähdä ihmistä numeroiden ja demonisoinnin takana. Moni tuntuu ajattelevan, että jos hän vain tehdä päätökset raja-asemalla, koko kriisi olisi hetkessä hoidettu. 

Hetkinen, ihmettelee lukija, eikös tämän pitänyt olla peliarvostelublogi eikä 1024. pakolaistilanteeseen kantaaottava suvakkiblogi? Harvinaista kyllä, historia on tuonut eteemme tilanteen, jossa yksittäinen videopeli voi osaltaan olla ratkaisemassa inhimillistämisen problematiikkaa vuoden 2015 pakolaiskriisissä. Papers, please on tuo peli. Se on häkellyttävän voimakas teos, joka jokaisen länsimaalaisen tulisi pelata läpi, sillä tämän kaltaista narratiivia ja välinettä oman ajattelutavan kyseenalaistamiseen ei saa mistään muualta. 

Ja se on aikamoinen temppu peliltä, jossa loppujen lopuksi vain pyöritellään papereita edestakaisin. 

Papers, please istuttaa pelaajan vuoden 1982 fiktiivisen (mutta silti hyvin todentuntuisen) kommunistivaltio Arstotzkan rajavartioaseman paperintarkistuspisteelle. Valtio pisti työpaikka-arpajaiset käyntiin ja meittillä kävi mäihä (sikäli kun nyt kommunistidiktatuurissa voi). 

Ensiksi touhu tuntuu helpolta: maahan päästetään vain oman maan kansalaiset ja muille näytetään ovea. Työssä on sadistisen koston viehätystä, minkä Kelan luukulla vuosia rampannut saa päästessään viimein itse vallankahvaan kiinni: pulinat pois ja punaista leimaa vihkoon, ellei kaikki ole ihan vimpan päälle kuosissa. Joka päivä tuo kuitenkin uutta opittavaa: ensiksi tulevat maahantulokaavakkeet, sitten viisumit, sitten työluvat - ja joka ikinen papereista pitää tarkistaa viimeisen päälle läpi. 

Pienestäkin virheestä rankaistaan välittömästi laihduttamalla tilipussia. Ja se ei ole mikään kevyt sanktio se, sillä jos rahaa ruokaan tai lämmitykseen ei ole tarpeeksi, oma perhe sairastuu. Jos palkkaa rokottava sähellys jatkuu pidempään eikä sairastuneelle saa lääkettä, tämä voi kuolla - vaikka kyseessä olisi oman perheen pieni poika.





Tämän vuoksi alkupelissä tulee pelatuksi täydellä byrokraatin natsiraivolla. Kaikki joiden paperit eivät ole kunnossa, saavat välittömästi mononkuvan perseeseen - niinhän säännöt sanovat ja minulla on oma perhe ruokittavana. Moraalia ei tarvitse, kun pääsee lakipumaskan taakse piiloon ja sieltä käsin vetoaa loputtomasti kotiasioiden kunnossa pitämiseen. 

Mutta Papers, please ei päästä pelaajaa helpolla, vaan lyö eteen jatkuvasti vaikeampia tilanteita: mitä pitäisi oikein tehdä, kun luukulla oleva vanha nainen anelee päästämään paperittoman miehensä läpi, koska naapurimaassa heitä odottaa teloitus? Annanko miehen kuolla ja menen illalla kotiin oman perheeni luo tietäen, että olen peruuttamattomasti tuhonnut toisen perheen? 

Papers, please osoittaa karusti paitsi kasvottoman byrokraattisen järjestelmän epäinhimillisyyden, myös sen heikkoudet: joka päivä luukulle tulee huumekauppias aina vain paremmin väärennettyjen dokumenttien kanssa. Lopulta hänet on pakko päästää läpi, koska hän täyttää järjestelmän antamat kriteerit. Yksityisyys ja sukupuolten moninaisuus on myös hirmuhallinnolle yhdentekevää. Jos passissa sukupuolena lukee nainen ja ulkomuoto on miehekäs, ei kun läpivalaisuskanneriin vain ja tiiraamaan, mitä vaatetuksen alta löytyy ja päättämään, mitä sukupuolta ihminen edustaa. Papers, please käy kattavasti läpi keinot, joilla ihmisten yksilöllisyys mitä virallisimmin mitätöidään. 

Touhu käy jatkuvasti ahdistavammaksi. Terroristit hyökkäävät toistuvasti raja-asemaa vastaan. Arstotzkan hallitus vastaa levottomuuksiin antamalla käteen aseen ja käskyn ampua kaikki epäilyttävästi käyttäytyvät henkilöt saman tien - ilman tutkintaa, ilman oikeudenkäyntiä. Väärentäjien käräyttämisestä on kadonnut maku päiviä sitten, kun täysin vaihtoehdotomaan tilanteeseen ajautuneet ihmiset talutetaan pidätysselleihin, mutta ei koskaan sieltä pois. Harmaata maisemaa ja siellä seisovia surkeita ihmisiä katsoessaan ei enää haluakaan totella järjestelmää, vaan yrittää tehdä niin paljon hyvää kuin voi - vaikka se sikäli onkin täysin mahdotonta, sillä tuntemattomien auttaminen on oman perheen hyvinvoinnista pois. Ja kun yrittää paikata tahallisia virheitään kompensoimalla tulonmenetyksiä yhä useammilla prosessiin otetuilla ihmisillä (maksu tulee käsittelymäärien määräämänä), myös virheitä tulee enemmän.

Papers, please on peli, jota on kutakuinkin mahdotonta pelata siten, että siitä saisi kovin suuria onnistumisen tunteita. Ainoastaan pienet inhimilliset hyvät teot piristävät teollisuudenvärisiä päiviä eikä niistäkään saa kiitosta, ainoastaan lisää pahoinvointia kotiin. Vaihtoehdottomuus, synkkyys, loputon harmaus, toisteiset päivät, jatkuvasti paheneva inhimillinen hätä, täydellinen avuttomuus sen edessä - sitä ovat päiväni rajavartijana.

Papers, please on NIITÄ harvinaisuuksia: täydellinen peli. En keksi yhtä ainutta asiaa, jonka siinä voisi tehdä toisin tai paremmin. 

Karu pikseligrafiikka ja synkkä musiikki maalaavat marraskuisen raja-aseman esiin juuri riittävällä minimalismilla ja kaiuttimen läpi kajahteleva muodoton mölinä yhdistettynä leimasinten paukahteluun virittää tunnelman juuri oikealle taajuudelle. Edes ajoittain kömpelö käyttöliittymä ja dokumenteille liian pieni pöytä ei pilaa kokemusta vaan vahvistaa sitä: juuri tältä byrokratian pyörittämisen pitääkin tuntua - jähmeältä, hankalalta, käsistä jatkuvasti lipsuvalta kaaokselta. Kuvaavaa on, että rahalla ostettavat bonukset ovat pikanäppäimiä, joilla asiakirjatarkistimet saa nopeammin esiin. 

Käsikirjoitus on helvetin hyvä ja hahmot uskottavan tuntuisia, oikeita ihmisiä - siksi heidän katselemisensa läpivalaisulaitteessa tai passittaminen varmaan kuolemaan tuntuu niin pahalta kuin se tuntuu. Pelimekaniikka on dynaamista ja kaikki päätökset vaikuttavat kaikkeen - erilaisia lopetuksia on peräti 20 erilaista. 





Ja koska erilaisia lopetuksia jää vielä 19 jäljelle, haluan spoilata oman tarinani päätöksen. 

Arstotzkan hirmuhallinto tuntui minusta alati vastenmielisemmältä, joten lopulta liityin viidenteen kolonnaan ja aloin avustaa vapaustaistelijoita heidän pyrkimyksissään. Totta kai, tietenkin, jäin kiinni ja kuulin, että minua oltaisiin piakkoin kuulustelemassa. Ja koska olin viikkoja seurannut hirmuhallinnon toimintatapoja, tiesin, että kuulustelun jälkeen asioista jäisi roikkumaan vain allekirjoittanut. 

Niinpä lopulta seisoin perheeni kanssa vieraan valtion raja-asemalla hyisessä viimassa, peläten ihan helvetisti, jokaisen piinaavan sekunnin valuessa kuin terva: tarkastaja katseli väärennettyjä papereitani ja minä pohdin mielessäni, olisiko hän samanlainen natsi ja epäihminen kuin minä olin ollut niille kymmenille käännytetyille, jotka olin passittanut luukultani kotiin. Mitä hän tekisi, päästäisikö hän meidät läpi vai käännyttäisi takaisin teloituskomppanian eteen? 

Ja tuona hetkenä minä ymmärsin aika paljon tästä maailmasta. 



tiistai 2. kesäkuuta 2015

Hukatut helmet: Dark Sector


Katvealueella

Dark Sector (Xbox 360, PS3, Windows, 2008)

Vuonna 2008 ilmestyi kaksi selviytymiskauhutoimintaseikkailua, joista voidaan käyttää lyhennettä DS. Molemmat olivat audiovisuaalisesti erinomaisia, pelimekaniikaltaan toisteisia olantakaamättöjä, joissa pääroolia näytteli kuumottavien vihollisten silppuaminen raaja kerrallaan. Näistä peleistä toinen, Dead Space, keräsi kriitikoilta hirvittävän määrän suitsutusta, ylsi kahden miljoonan kappaleen myyntiin ja kuittasi vyölleen spin-offeja sekä kaksi jatko-osaa. 

Duon jämäosapuoli Dark Sector puolestaan keräsi pääsääntöisesti röpelöt arvostelut (Metacriticin keskiarvo 72), alelaaritiheydestä päätellen surkean kassamenestyksen ja totaalisen unohduksen pelihistoriassa. Ja tämä on kyllä vääryys. Ei niin iso kuin triojäätelöpaketti jossa on vaniljan ja mansikan välissä kakkaa, mutta kohtalaisen iso. 

Dark Sectorissa on toki ongelmansa. Kontrollit ovat ajoittain raivostuttavan kömpelöt ja liimatukkainen protagonisti tällää tuon tuosta selkänsä kiinni liikennemerkkiin kahden konekiväärin ristitulessa, vaikka vieressä olisi lähes käyttämättömiä hiekkasäkkejä. Pelin juoni on laiha, vaivalloisesti hölkyttelevä yhden tempun mysteerihevonen, pääosissaan Pekka Puunaama, Maija Mielenkiinnoton ja Markku Muristenpuhuja. 

Pelimekaniikka on äärimmäisen toisteista: putkessa juoksua ja monstereiden teilaamista. Ja ei käy kieltäminen, etteikö ihmiskokeet-itäblokki-zombit-hullu tiedemies-kombo olisi aika lailla yhtä tuore yhdistelmä kuin laittaa Aku Hirviniemi ja Krista Kosonen tekemään huumoria ilman käsikirjoitusta sinisissä kauluspaidoisa. Mutta perkeles, Dead Space piti sisällään kaikki samat ongelmat: päähenkilön sumopainijamainen ketteryys, mielipuolisuuteen asti pakkotoistoinen pelimekaniikka ja Alienista asti miljuuna kertaa nähty aaveavaruusalus ihmislihanhimoisine perkeleineen - ja silti sitä kehuttiin ja Dark Sector unohdettiin. 

Dead Spacen menestys ja Dark Sectorin floppaaminen osoittavat tylysti, miten helposti pelifirmat ovat lirissä ilman massiivisia, miljoonia ja taas miljoonia euroja imeviä markkinointikampanjoita. Samaten Dark Sectorin totaalinen arvosteluteurastus (miinus Pelit-lehti, joka antoi DS:lle erinomaiset arviot) paljastaa koruttomasti sen, miten harmittavan usein itseään vapaina ja riippumattomina pitävät pelijournalistit ovat helposti kravattiklovnien ja hypen vietävissä.

Dark Sectorissa pelaaja on Hayden Tenno, venäläiseen tutkimuskeskukseen iskevä valkoinen musta operaattori, jonka tehtävänä on kuunnella huonoa dialogia, nostaa esille menneisyyden langanpätkiä niitä koskaan yhdistämättä ja estää pääpahis Robert Meznerin diaboliset aikeet. Venakot ovat nimittäin löytäneet maagisen seerumin, joka muuttaa ruiskutuksen kohteen biotekniseksi supersotilaaksi. Kryysinhallintatehtävä muuttuu selviytymistaisteluksi Tennon saatua omaan kankkuunsa kanyylillisen hero-heroiinia ja muututtuaan metsästäjästä koko tutkimuslaitoksen hingutuimmaksi trofeeksi. Juoni on typerä, paskasti kerrottu ja jättää lähes kaikki oleelliset asiat selittämättä - toisaalta, se sentään kulkee eteenpäin eikä jää jaarittelemaan itsestäänselvyyksiä kymmenminuuttisissa cutsceneissä.

Itäeurooppalainen ränsistyneisyys ja paskanharmaa väripaletti eivät todellakaan ole tuoreita ideoita, mutta tehokkaasti ne Dark Sectorissa toimivat. Turvonneiden ruumispussien täyttämät käytävät ja saastalla maalatut, hylätyt potilashuoneet luovat harvinaisen painostavan atmosfäärin. Kuunvalon ja kaukana kumajavien kirkonkellojen maalaama hautausmaa on yksi tunnelmallisimmista peliympäristöistä, joissa olen talsinut pitkään aikaan. Tähän kun lisätään oikeasti vaaralliset vihulaiset ja helposti lähtevä henki, Dark Sectoria pelatessa padinpitelijällä on jatkuvasti kutkuttavalla tavalla epämiellyttävä fiilis. Kauhua ei kuitenkaan alleviivata liikaa, vaan se toimii sopivana sivumausteena ja tunnelmanvaihtona repivälle toiminnalle.




Periaatteessa Dark Sectorin taistelumekaniikka toistaa itseään kuin peliblogisti puhuessaan pelien itseääntoistavuudesta - kohdataan vihulaisia, kökitään suojan takana piilossa ja niistetään pahikset. Dark Sector kuitenkin heittää pöydälle 2000-luvun päheimpiin kuuluvan räiskintäpeliaseen, glaiven. Tennon pikaevoluution seurauksena hänen käteensä kasvaa kolmiteräinen bumerangi, joka silpoo talossa ja luutarhassa. 

Monotonisen jyystämisen sijaan Dark Sectorin taistelut muuttuvat hurmeisiksi leikkikentiksi. Ensin sivalletaan vihollisten jäsenmäärää vähemmäksi, sitten siepataan glaivella Kalasnikov pahaa-aavistamattoman rysselin käsistä, paukutellaan loput viholliset pois päiväjärjestyksestä ja lopulta viilletään liian lähelle uskaltautunut viimeinen moskoviitti keskeltä kahtia päheällä lopetusliikkeellä. Glaivea voi paitsi ladata jäällä, tulella ja sähköllä, myös ohjata ilmalennon aikana ultimaattisen tappotuntuman saavuttamiseksi. Voi sitä voiman ja vallan värinää välilihassa, kun yhdellä pitkällä kaarella onnistuu irrottamaan kolme ajatuspalloa hartioista. Vatsalihasten lisäksi glaivella ratkotaan loogisia puzzleja, jotka rytmittävät touhuamista mukavasti ja surisuttelevat harmaata ainetta mainiosti.

Glaive on paitsi aivan mahottoman hauska leikkikalu, myös koko Dark Sectorin taitopelaamiseen perustuvan toiminnan sielu. Glaive on aina pelaajan mukana ja sen taitava käyttö pelastaa monista mahdottomista paikoista, kunhan tietää mitä tekee. Kaksikymmenpäisen zombilauman teurastaminen pelkällä teräbumerangilla on järettömän hankalaa, mutta siitä selvittyään fiilis on aivan toinen kuin MG42:n eteen kilpaa juoksevan kanttipääkomppanian teurastamisen jälkeen. 

Pelaaja tuntee itsekin kasvavansa supersotilaaksi Tennon rinnalla, sillä alun säälittävä paniikkipaiskominen muuttuu pian veitsenteräväksi tarkkuusmurhaamiseksi, jossa isotkin vihumäärät on mahdollista silputa päreiksi ottamatta itse yhtäkään osumaa. Pelaaja todella tuntee olevansa yksin voittamattomalta tuntuvan uhan edessä, mutta tietää samalla, että luottamalla omiin kykyihinsä ja heittoaseeseensa hänen on mahdollista selvitä ehjin nahoin. Tämän pieneltä ja merkityksettömältä tuntuvan asian takia Dark Sector imee mukaansa ja pistää kohauttamaan hartioita juonenkuljetuksen älyttömyyksien kohdalla. On aivan eri asia kahlata läpi helvetistä omilla taidollaan, kuin istua spektaakkelista toiseen kuljettavan elämysjunan kyydissä. Dark Sector on häpeilemättömän vanhanaikainen ja hyvä niin.

Verrattuna nykypelaamisen vellipersevaikeustasoon DS ei sääli pelaajaa vähääkään, mikä saattaa olla osasyy kriitikoiden ylenkatsontaan. Minussa se puolestaan herätti vanhan koulukunnan fiiliksiä. Viholliset käyvät alati vaikeammiksi, mikä pakottaa myös pelaajan kehittymään. Glaiveen saa jatkuvasti uusia päivityksiä, kuten suojamekanismin ja erilaisilla elementaaleilla leikkimisen, mutta niitä pitää myös osata käyttää tai suolet ovat hyvin äkkiä pisin seiniä. 

Viholliskaanonissa riittää miellyttävästi vaihtelua: venäläissotilaita, zombeja ja hirviöiksi muuttuneita biosolttuja tahkotessa puutumus ei pääse iskemään, etenkin kun vihut liikkuvat aktiivisesti ja osaavat hyökkiä sivustoihin sekä selustaan kiinni. Loppu- ja välibossit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin: aluksi niiden niistäminen tuntuu suorastaan mahdottomalta, mutta kaavan oppimisen jälkeen ne saa laitetuksi kuriin määrätietoisella ja tehokkaalla pelaamisella. Olin suorastaan vollahtaa itkuun nostalgisesta riemusta, kun toiseksi viimeinen loppupomo pelin sisäisen logiikan mukaisesti tappoi minut uudelleen ja uudelleen yhdellä iskulla. Arvosteluissa Dark Sectoria syytettiin liian äkkiä nousevasta vaikeustasosta, mutta itse olen eri mieltä. DS on toki paikoitellen kiduttavan hankala, mutta vaikeus johtuu aina siitä, että pelaaja on haitarista eikä osaa kunnolla käyttää aseistustaan hyödyksi.


Teknisesti Dark Sector on erittäin ammattitaitoinen teos. Valonkäyttö ja erilaiset partikkeliefektit yhdistettynä realistiseen teksturointiin tekevät DS:stä yhden komeimmista edellisen sukupolven peleistä (miinus ne helvetin kuumottavat kasvoanimaatiot VALTAVINE legoineen - oikeasti, mikä noiden hampaiden tekemisessä on niin älyttömän vaikeaa?). Äänimaailma puskee iholle ja lataustauot ovat miellyttävän lyhyitä. Bugeihin tai muihin viimeistelemättömyyksiin en törmännyt kertaakaan.

Tästä suitsutuksesta ja pelintekijöiden kovasta satsauksesta huolimatta Dark Sector on kaukana messiaspelistä - juoni on pylly, hahmot pahvista tylsillä saksilla sorvattuja arslärvejä, liikkumiskontrollit paikoitellen kiusallisen kömpelöitä, ideaköyhyys paistaa miljöössä sekä premississä ja vaikeustaso potkii kasseja täysin säälimättä. Mutta jotain keskeistä pelissä on tehty oikein: Dark Sector pisti minut palaamaan ruudun ääreen uudelleen ja uudelleen. Pelin ydin on sen verran rautaisesti suunniteltu, että se jättää varjoonsa pienimuotoiset ongelmat. 

Lyhyesti sanottuna: siinä missä Dead Space haluaa sinun näkevän kaikki pelintekijöiden pieteetillä skriptaamat spektaakkelit, Dark Sector haluaa sinun näkevän supersotilaan itsessäsi.