Fight Club

Läskiä lotinaa
Fight Club (PS2, Xbox, mobiili, 2004)

Chuck Palahniukin Fight Club piirtää 1990-luvun asenneilmapiiriä melko tarkkaan. 
Kirjassa konsumerismi on ajanut ihmisen niin nurkkaan, että ainoa Ikea-kalusteiden vuoren alta vapauttava on tekijä on sisäisen eläimen kahleistapäästö brutaalilla ja ennakoimattomalla tavalla. On parempi lyödä kuin ostaa. On parempi ottaa turpaan tuntemattomalta paskaisessa kellarissa kuin yhteiskunnalta, sillä toisin kuin yhteiskunta, sinut murjonut putkimies nostaa matsin päätteeksi hartioista pystyyn. On parempi tuntea kipua kuin olla tuntematta mitään.  

Mutta koska ihmisten arvopohja on kadonnut massakulutuksen moolokkiin ja korvautunut uuden ja taas uuden materialistisen hyvinvoinnin hankinnalla, Fight Clubiksi itseään nimittävä terroristiryhmittymä ei suuntaa toveruudestaan saamaansa voimaa mihinkään hyvään - se keskittyy nihilistiseen hyvinvoinnin tuhoamiseen, koska vain tuhoaminen rikkoo kulutusyhteiskunnan kahleet. ISIS:n, kouluampumisten ja överimaterialismin loppumattoman paraatin maailmassa FC:n dystopia tuntuu edelleen ahdistavan ajankohtaiselta.
Nämä kehut ja lukiotasoiset analyysit siis pätevätPalahniukin kirjaan. Eikä leffakaan huono ole, mutta en oikein tiedä siitä ajattelen. Miten suhtautua, kun kulutuskriittisestä aivojennyrjäytyspamfletista tehdään melko sliipattua massaviihdettä konsumerismin kuolemanjunan pyöriä rasvaamaan? Onko se koko idean totaalista vesittämistä tai tärkeän viestin adaptoimista massoille? Vai onko kyse elämää suuremmasta neroudesta, kun kulutuskriittinen teos heitetään sille täysin epäsopivaan kontekstiin ja siitä itsessään tulee koko systeemin irrationaalisuuden indikaattori? Näitä pohtien ja joenrantafilosofin kaulapartaani hivellen tyrkkäsin Fight Clubin PS2:ni uumeniin.





Tappelukerhon ensimmäinen sääntö (Fight Clubista ei puhuta) on otettu tosissaan, sillä harva tietää Fight Clubista koskaan tehdynkään peliä. Harvassa olevissa nettiarvioissa FC:n naamaa taotaan tylysti asvalttiin ja Pelitissä Kaj Laaksonen ei arvostellut peliä ollenkaan, heitti sille vain 30 pistettä ilma arvostelua. Eikä se sinänsä ihme ole, sillä Fight Club on aivan äärettömän vastenmielinen peli kaikilla mualiman mittareilla. Ja minä lienen niitä harvoja idiootteja maailmassa, joka arvelee sen olevan täysin tarkoituksenmukaista. 

Fight Club on audiovisuaalisest aivan käsittämättömän ruma tapaus. Hahmomodelit näyttävät sen verran hirveiltä, että jos Jared Leton ulkonäkö muuttuisi piiruakaan peliesikuvansa suuntaan, seuraavana yönä 2 miljoonaa fanitytön immenkalvoa kuroutuisi itsestään takaisin umpeen (Meat Loaf sen sijaan näyttää juuri roolihahmoltaan - ikävä kyllä). Suurin osa pieksäjistä on varustettu rapajuopon kaljamahalla, ei vimpan päälle ketoositetulla sexpackilla. Ja nämä samaiset sankarit tietenkin hutkivat pisin Paska-ahon laitaa aina iliman paitaa, jotta nautintoa ei missään vaiheessa pääsisi syntymään. Mylly-ympäristöt ovat arkisia, pimeitä loukkoja, joissa ei ole mitään katselemisen arvoista. Lataustauoilla tuijotetaan ruudulla pyöriviä ohutsuolia tai pahvinpalalle tippuvaa verinoroa. Äänimaailma koostuu miesten ähinästä, luiden rutinasta, läskin läsähtelystä ja täysin väärässä pelissä soivasta Queens of the Stone Agen stonerrockista. 

Pelin tappelumekaniikka on suorastaan typerryttävän yksinkertainen ja kömpelö. Lyöntejä ja potkuja on kokonaiset kaksi, nopea ja hitaampi. Blokkaaminen on vaikeaa ja kounttereiden tekeminen vielä vaikeampaa, sillä kohti raahustavan Metanoli-Masan "koordinaatiosta" on vaikea päätellä, milloin repeytyneet rystyset seuraavan kerran hujahtavat kohti. Äijät pieksävät toisiaan niin kauan että toisesta loppuu happi ja sillä hyvä. Ei hienostelua, ei kikkailua, pelkkää naamatonta naamaan pieksämistä.  Väliin tosin voi läväyttää spesiaali-iskun, jossa näytetään luiden murskaantuminen roisina röntgenkuvana - niin, ei se uusimman Mortal Kombatin feature ollutkaan niin originaalia sortimenttia.



Yksinpelinä Fight Clubia ei jaksa hetkeäkään, vaikka ääritökkö CGI-animaatio sinänsä nivookin yksittäiset turparallit yhteen yllättävän toimivasti ja leffan henkeä kunnioittaen. Mitä kaksinpeliin tulee, monotoninen pieksäntä tuntuu suorastaan lannistavalta ja masentavalta. Mutta toisaalta samalla pelissä oli jokin älytön imu. Kaksi lihavaa juoppoa pieksämässä toisiaan sillan alla, ruutu ruosteisena valuvasta verestä, lopputuloksena asvaltilla ulosmuljahtanutta luutaan lyhistyneenä ihmettelevä Turmiolan Tommi. Missään vaiheessa kumpikaan ei myönnä nauttivansa pelaamisesta, mutta silti aina käynnistetään uusi mylly. Ja ne ovat helvetin  intensiivisiä. Eikö kuulosta jotensakin aihepiiriin sopivalta?

Fight Club saattaa olla nerokkain tappelupeli koskaan. Tokkiinsa Soul Caliburin kaltaisista huippuunsa hiotuista spektaakkeleista on helpompi nauttia, mutta samalla kaksimetrisillä hilpareilla huitovat jaappanilaishaltiat vievät homman täysin omanlaisiinsa sfääreihin - ja täysin irralleen hyvin brutaalista alkuperäiskontekstista. FC on hienostuneen mätkintäpelaamisen rääkyvä vastalause - ruma, inhottava väkivaltapeli, jossa mäiske näkyy ja tuntuu ikävällä tavalla. Joka kerta kun käynnistän Fight Clubin, mieleeni nousee kysymyksiä: miksi haluan pelata tätä? Miksi haluan kuulla luiden murtuvan? Miksi ylipäätään haluan edes leikkiä sitä, että taon jonkun ihmisrievun henkihieveriin?



Fight Clubia pelatessa on helppo ymmärtää, miksi elokuva oli niin tyyliteltyä sortimenttia - tällainen nihilismi ei mene juuri kenellekään läpi, ellei sitä paketoida kivasti. Pelin kohdalla pyöristelyä ei tehty ja käsissä on todellinen tappelupelaamisen antiteesi, johon kukaan ei halua koskea - lähes täydellistä lähdemateriaalin käsittelyä, kenties?

Tai sitten voi olla myös niin, että Fight Club on oikeasti todella, todella nihkeä ja halvalla tehty perse, joka yritti mässäillä shokkiarvoilla ja tuli ansaitusti unohdetuksi. Siihen minulla ei ole lopullista mielipidettä. Eikä siihenkään, onko Fight Club oikeasti hyvä peli vai ei. 

Ei sillä ole niin väliäkään. Minusta vain on hienoa, että hyllystäni löytyy ainakin yksi peli, jonka omistamisesta minulla on vähän syyllinen olo.

 

First Samurai

Mitä miekkasankari kasvattaa pääsiäisenä?
- Samurairuohoa.

First Samurai (SNES, useita, 1991)

Super Nintendo on yksi lempparikonsoleistani. Tähän on monia syitä, mutta yksi tärkeimmistä on se, että SNES:lle paljon outoja pelejä, jotka allekirjoittanutta aina kosolti kiinnostavat. Onhan niitä kummajaisia toki muillekin matolaatikoille, mutta Suuppaaa Famicomissa lyövät hienosti kättä riittävän hyvä muttei vielä kovin kehittynyt grafiikka ja nuhapumppuinen ohjelmointiteho, jotka mahdollistavat perverssillä tavalla kömpelöiden surrealismivisioiden maalaamisen ruudulle. Joskus kuitenkin käy niin, että peli pistää heti kättelyssä kellot valumaan ja aivan liian äkkiä aivot norumaan korvakäytäviä pitkin. First Samurai on sellainen peli.

SNES-ajalle tyypillinen, armottoman hidas alkudemo kertoo tarinan Demonikuninkaasta, joka lähtee vuoreltaan stalkkaamaan (kyllä, sanatarkka käännös) samuraita ja tämän senseitä. Väistämättömässä myllyssä mestari kuolee ja Demonikuningas pakenee tulevaisuuteen. Ensimmäisellä samurailla ei ole aikaa miettiä, miten ensimmäisellä samurailla voi olla ylipäätään sensei, sillä armoton kostoreissu alkaa heti. Turvaa korpivaellukselle tuo sensein esiinmanaama violetti, leijuva irtopää ja tieto siitä, ettei samurai ole viimeinen eli Tom Cruise. 



Amiga-pelistä käännetty Last Samurai näyttää ensisilmäyksellä vallan virkistävältä. Samurai hyppii lennokkaasti, kiipeilee seiniä pitkin ja sivaltaa sähäkästi. Kontrollit toimivat hyvin, animaattorit ovat piettäneet pieteettiä hommissaan ja ekan kentän musiikkiraita paukuttelee asianmukaisesti - jopa huvittavan huonosti digitoidut "My shooord!"-huudahdukset sopivat D-luokan samuraimeininkiin erittäin hyvin. Erityisen mielissäni olin siitä, miten objektien käyttö ja muut perusasiat opetetaan myös pelissä itsessään, ei pelkästään ohjekirjassa. Sivuskrollerimätkinnäksi First Samurai liikkuu ja viihdyttää aivan riittävän sähäkästi. Vaan pian alkaa ahistaa. Ei voi mitään. 

First Samurai on loputon liskoyö. Kaksi kuuta taivaalla, "halleluja"-kuoroefektin käyttö ruoka-poweruppeja saadessa ja checkpointien tallentaminen kyykistymällä potan näköisen esineen kohdalla ovat normikauraa, mutta jo uudelleensyntyminen kuoleman jälkeen on yhtä helvettiä: ruudun ulkopuolelta ilmestyy ympäriinsä leijuva violetti irtopää, joka tullessaan ujeltaa kuin autotuneton peruspoppari ja alkaa leijuen manata sankaria henkiin. Kohtaus kestää riivatun kauan ja toistuu joka ikinen kerta kuolon korjatessa. Jos tämä skenaario on reinkarnaation pakollinen osa, pysyn mielummin kuolleena.


Ja ne viholliset. Ensimmäisenä vastaan tulee sudenkorentoja, mutta heti seuraava örmy on valtava, tuskaisesti irvistävä kivipää joka murskaa tieltään kaiken. Sitten vähän hypellään helvetintuskia kärsivien kasvojen koristamia pylväitä ja myllytetään jättiläissammakkoa, vihreitä suosaatanoita ja liian aikaisin keisarinleikattuja ksenomorpheja vastaan. Kokonaisuuden kruunaa ensimmäisen kentän bossi, kaksi valtavaa, reggaepampuloista kasattua lohikäärmettä, jotka urisevat traumatisoivasti ja liihottelevat ympäriinsä sillä staattisuudella, että ihan vähillä rauhoittavilla ei seuraavasta yöstä selvitä. Ja tämä kaikki ensimmäisessä kentässä. 

Paljon sitä pidemmälle en ehtinyt peliä nähdäkään, huolimatta ystävien määrätietoisesta peliavustuksesta. Kakkoskentässä hypätään Time Express-junaan määränpäänä Demonikuninkaan Tulevaisuuden Synergia-seminaari, mutta siihen pelailu sitten tyssähtikin. First Samuraita on yksinkertaisesti tympeä pelata. Grafiikka on pimeää ja värimaailmaltaan ahdistavaa - viininpunainen, harmaa, suonvihreä ja violetti eivät ole niitä säyvyjä, jotka yhdessä muodostavat hurmoksisen harmonian. Eikä apua ole siitäkään, että kahden sekunnin välein kuultava miekansivallusääniefekti muistuttaa hukkuvan saukon viimeistä kurlahdusta.

Osumantunnistus on tehty todella helvetin huonosti ja suurinta osaa vihollisten iskuista on turhan vaikea väistää - etenkin, kun ryönää ropisee miekkasankarin niskaan kaikkialta ja koko ajan. Raivostuttavana piirteenä miekka lähtee sankarin kätösistä yllättävän äkkiä ja nyrkittävästä samuraista jaksaa innostua ainoastaan japsipornotuottaja. Kirsikkana kakun päälle taustagrafiikassa käytetään samoja elementtejä kuin hyppyalustoina, joten joka kökkäreen kohdalla saa olla arpomassa jotta jysähtääkö jalka kiinteään vai taasko mennään palikan läpi kuiluun. Ihan tarpeetonta pelaajan kiusaamista, en pidä sitten yhtään. 

Kokonaisuutena First Samurai on periaatteessa aivan kelpo hyppymätkyttely, mutta ankea audiovisuaalinen ulkoasu, pienet mutta raivostuttavat kämmit pelisuunnittelussa ja jonkinlainen yleinen krapulahikinen nihkeys tekevät First Samuraista hyvin, hyvin vaikean pelin pitää - niin vinkeää kuin dalimainen hulluus ideoissa ja kuvastossa onkin. First Samurai on turhan vieraannuttava. Edes jotakin tuttua pelaaja kaipaa, vaan lohikäärmeen sääriluu jää käteen.

Ja sitten peli käskee tunkea sen pyllyyn, koska täytyy tallentaa.