tiistai 22. joulukuuta 2015

Hyvää joulua ja kiitos tästä vuodesta!

Nuin!

1001 videopeliä -blogin ensimmäinen vuosi on saatu pulkkaan. Kiitos. On ollut mukavaa.

Blogi jää nyt parin viikon tauolle ja palaa eetteriin taas tammikuun alussa. Joululomalla ajattelin pelata paljon. Tehkää samoin. Se on hyvä.

Hyvää joulua ja toiveikasta uutta vuotta!

- Iikka

perjantai 18. joulukuuta 2015

Star Wars: Battlefront (2015)





Mitä jedi laittaa leivän päälle?
- Voimariinia.

Star Wars: Battlefront (PS4, Xbox One, PC, 2015)

Lucasfilms, Disney, DICE ja EA ovat tänä syksynä tehneet kaiken mahdollisen, että Tähtien sodasta tulisi uudestaan siisti juttu. Raivostuttavan laimeiden esiosaleffojen ja Force Unleashedin kaltaisten kasuaalipannukakkujen jälkeen edessä on fanien lähes Kuolemantähden kokoinen skeptisyys ja negaatio - tarkkaan saa protonitorpedoa sihdata että se solahtaa nörttien tuuletusluukuista sisään. 

Mutta hittolainen, niin se vain näyttäisi, vastoin kaikkia odotuksia, että siinä myös onnistuttiin. Force Awakens saattaa olla riskejä kaihtava uudelleenkierrätys alkuperäistrilogian hienoimmista kohdista, mutta samalla se on visuaalisesti tyylikäs, hyvillä hahmoilla varustettu ripeätahtinen seikkailu, joka poimii Tähtien sodan karkkipussista mukaansa kaikki tärkeimmät mellit. Ja aika lailla samoilla sanoilla voisi kuvata myös videopelipuolen megasatsausta, verkkoräiskintä Star Wars: Battlefrontia. 

Battlefrontia pelatessa tulee välillä olo, että pelin on tehnyt joukko Star Wars -fundamentalisteja. Mitään sellaista ei ruudulla ottaen nähdä, mikä ei ole tai voisi olla suoraan alkuperäistrilogiasta. Poissa ovat peltinen droidiarmeija ja Jango Fettin kloonit, nyt galaktisia kikkeleitä kalistelevat goldies oldiesit eli Kapinaliitto ja Imperiumi. Aseet, sotavärmeet ja lokaatiot ovat oikein täsmällisellä tavalla ja joka ikinen pieni yksityiskohta huokuu pietettiä ja rakkautta Tähtien sotaan, olipa kyse sitten kirkuen karkuun pinkovista jawoista, ylipyyhkäisevän TIE-hävittäjän huokaisusta tai stormtroopereiden Tatoiinen auringossa kuluneista panssareista. Visiot häikäisevät maalatessaan AT-AT-kävelijöiden massiivisuutta tai Endorin metsämaaston saniaisrunsautta. Koskaan aiemmin Tähtien sotaa ei ole siirretty digitaaliseen muotoon näin vakuuttavasti. Iskusotilaiden "Blast 'em" -huudahdukset, turbolasereiden lärpsähtely ja ilotuliteräjähdykset ovat kohdallaan ihan niin kuin pitää. 




Tinkimättömyys on viety niin pitkälle, että välillä se työntää peliä evoluutiopuussa alaspäin. DICE:n Battlefieldeihin verrattuna Battlefront tuntuu välillä vanhanaikaiselta: erilaiset hahmoluokat puuttuvat tyystin, haavoittumista ei ole mallinnettu ollenkaan ja maastoutumista yrittävä kohtaa saman ongelman kuin kakoistaan erotettu koprofiili -  pötkölleen ei pääse. 

Star Wars -fundamentalismin näkökulmasta ratkaisu on ymmärrettävä. Kun kalustopuolelle on mallinnettu vain ja ainoastaan niitä vehkeitä, joita elokuvissa nähdään, kunkin hahmoluokan avattavan tavaran lista jäisi auttamattoman lyhyeksi. Maassa ryömivät - vaikertavina haavoittuneina tai ilman - stormtrooperit taas eivät vain jotenkin sopisi alkuperäistrilogian henkeen, jossa joko kaadutaan kerrasta tai selvitään sankarina. Taistelu voi tuntua vähän yksinkertaiselta selkä suorana losottamiselta, mutta sitä Tähtien sodan taistelumekaniikka on aina ollut. Se, minkä monet ovat nähneet pelin tyhmentämisenä kasuaaliyleisölle, voi myös olla DICE:n tinkimätöntä suhtautumista omaan visioonsa.

Siitä en tosin ole samaa mieltä arvostelujen yleisen linjan kanssa, että DICE olisi pelisuunnittelussaan pyrkinyt tekemään asiat mahdollisimman pienellä riskillä ja varman päälle pelaten. Star Wars: Battlefront nimittäin monilta osin uudistaa verkkoräiskintöjen konventioita ja monilta osin myös onnistuu siinä. Erittäin suurella lämmöllä tervehdin tarkka-ampujien kuohintaa: puoliautomaattitulella rätkityn murhatulen sijaan tarjolla on kohtalaisen epätarkka ja hitaahkosti latautuva sädepyssy, josta ei yksin ole fragitilin kartuttajaksi. 




Myös kestoltaan ja teholtaan ylivoimaisten sankarihahmojen, kuten Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin käyttö sumppukohtien avaajana ja taistelun avainkohtien ratkaisijana on tuore idea - joskaan ei toteutukseltaan niin kauhean hyvä. Kulman takaa vastaan pärähtävä jedi kyllä yleensä kirvoittaa iskusotilaan kurkusta epätoivoisia äännähdyksiä, mutta vastaavasti Hothin lumimaisemaa vasten hartiat korvissa hiippaileva ja vastustajan kimppuun froteetorpedona karkaava keisari Palpatine taas aiheuttaa epäuskoisia naurunpyrskähdyksiä. Ymmärrän kyllä, että Imperiumille on vähän tiukkaa keksiä pelattavia pahiksia, mutta toisaalta jotkin ratkaisut pitäisi vain malttaa vetää vessasta alas oikeassa kohtaa. Kentältä kerättävistä powerupeista ei ole immersiotani rikkomaan ja nekin omalta osaltaan tasapuolistavat voimasuhteita mukavasti, kun räkäkorvaisinkin kapinasaasta voi napata kentältä mukaansa kunnon tuhoarsenaalia. 

Betan arvostelussa pohdin pelimuotojen ja karttojen riittävyyttä - enkä suotta. Planeettalokaatioita on (nyt tuoreimman päivityksen ilmestyttyä) viisi ja vaikka Hoth, Sullust, Endorin kuu, Tatoiine ja uutuusleffasta tuttu Jakku ovat kaikki keskenään miellyttävän erilaisia, uupelo iskee kenttävalikoimassa nopeasti. Tämä johtuu osin myös siitä, että etenkin osa team deathmatch -mapeista on kertakaikkisen surkeita. Varsin monessa on otettu suunnittelufilosofian keskiöön areenakenttä, jonka reunoilla on vähän suojaa tulelta mutta keskellä ei käytännössä mitään, mikä tekee jo valmiiksi nopeatempoisesta pelaamisesta sekavaa ja jatkuvan kuolemisen sävyttämää. 



Läheskään kaikki pelimuodot eivät myöskään onnistu innostamaan: esimerkiksi Cargoksi naamioitu lipunryöstö on unettavan tylsää ja kun sankarihahmot eivät kolhoudessaan kiinnosta, eivät silloin nappaa myöskään Hero Hunt tai Heroes vs. Villains. Supreme taas on hyvin lähellä Battlefrontien Conquestia, mikä tarkoittaa joillekuille parasta mahdollista pelimuotoa, minulle taas pisteestä toiseen pomppivaa sähellystä vailla kunnolla toimintaa rymittäviä rintamalinjoja. Kelluvan laiska lentomalli ja kunnollisen tavoitteen puute taas tekevät Fighter Squadronista kohtalaisen järkijättöistä touhua. 

Hyviä pelimuotoja onneksi on kolme ja niillä pääsee yllättävän pitkälle: team deathmatch eli Blast, eeppisen mittakaavan myllyjä tarjoava Walker Assault ja uutena päivityksessä tullut Turning Point. Blast on yksinkertainen, räyhäkkä ja aivoja sopivasti nollaava perusmäiske, josta hyvissä kentissä nauttii ja huonommissakin pelaa ilman suurempaa pimeän puolen viettelystä. Walker Assault on Battlefrontin tärkein pelimuoto: Kapinaliitto pyrkii pitämään hallussaan linkkiasemia, joilla annetaan Y-siipihävittäjille maalikoordinaatit kävelijöihin ja kun ionipommit rikkovat walkerin suojakuoren, ammutaan niin perkuleesti kaikella mikä lähtee (tai yritetään kaataa se kiiturin kaapelilla, tietty).

Suojakentän rikkouduttua tunnelma on huikea: jokainen kapinataistelija paukuttaa kolossia kohti niin paljon kuin lähtee ja Imperiumin iskusotilaat painavat raivolla päälle yrittäessään estää mammutin tuhon. Nurinkurista kyllä, elleivät keisarilliset joukot tiedä tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä, peli päättyy järkiään kapinallisten voittoon. 

Battle for Jakku-päivityksen mukana tullut Turning Point taas on kenties paras mahdollinen versio Battlefieldin rushista: ankarassa kapinahyökkäyksessä imperiumi yrittää pitää hallussaan kontrollipisteitä ja ellei tämä onnistu, vetäydytään aina seuraavaan rintamalinjaan tunnelmallisen kiertoratakeskityksen saattelemana. Turning Pointissa Battlefrontin yleisesti ottaen hieman sekava meininki fokusoituu napakaksi ja helposti ymmärrettäväksi scifisodaksi.



Minulla kesti melko pitkään päättää, mitä mieltä olen Battlefrontista. Koska olen ankara Star Wars-fanipoika, ilmassa oli tuplavaara: joko kohtelisin peliä liian hyvin fanittamisen takia tai sitten samasta syystä olisin liian ankara. Tunnelmat peliä pelatessa ovatkin heitelleet laidasta laitaan: välillä Battlefront on tuntunut täydelliseltä Star Wars-viihteeltä, välillä taas on jurppinut oikein huolella yleinen sähellys ja nettipelaajien haluttomuus keskittyä tavoitteisiin. Päivästä riippuen Battlefront on edustanut joko nykyviihteen kaunista kristallisoitumaa tai sen urvahtaen ulos työntämiä synnytyksenjälkeisiä. 

Mutta parinkymmenen pelitunnin jälkeen tapahtui muutos. Lääräiltyäni pitkään eri asetyyppien ja pelityylien välillä löysin Battlefrontin mukavan laajasta työkalupakista itselleni sopivat värmeet. Rakettireppu selkään, sarjatulipistooli kouraan ja vertikaaliloikilla suoraan vihollispesäkkeiden keskelle kylvämään kauhua ja kaaosta - ja johan alkoi maistua. Ylipäätään se, että opin olemaan vetämättä rautatähtäimiä naamalle (tähtääminen kun ei yhtään paranna aseen vakautta) keikautti K/D-ratiota paljon mukavampaan suuntaan. Kenttävalikoiman pienuus toki närästää vähän, mutta toistaiseksi Battlefront on viihdyttänyt mukavasti 30 tunnin ajan eikä kyllästymisestä ole vielä tietoakaan. 





DICE:n ja EA:n suhtautumistapa projektiinsa määrää Battlefrontin jatkon. Nyt käsissä on toistaiseksi parhaan scifiräiskinnän aihio, jota pitäisi vielä jaksaa työstää. Pelin tasapainottaminen, lentomallinnuksen puutteiden korjaaminen, uuden avattavan sälän lisääminen ja ennen kaikkea tuoreiden karttojen kiivas julkaisutahti ovat ne tekijät, joilla Battlefront voi nousta kiertorataa korkeammalle. DICE:n BF4-lisäreiden yleisen tason huomioiden en ole niin innostunut: jo Battle of Jakku-lisärin tapa antaa kokonaan uusi pelimuoto, mutta vain yksi kartta siihen tahkottavaksi, ei lupaa hyvää. Toivottavasti Battlefrontissa oli kyse muustakin kuin silkasta hypen nostamisesta Force Awakensin ensi-illan alla. 

Selvää on se, että Battlefrontin arvon pelaajalle määrittää oma suhde Star Warsiin: jos sithit ja jedit eivät paljoa nappaa, ei nappaa Battlefrontikaan. Minulle taas kyseessä on ehdoton klassikko, parasta Tähtien sotimista pitkään, pitkään aikaan. Vuosikausien ripulisohjossa saapastelun jälkeen samalle joulua pamahtaa kehiin uusi, hienosti toimiva elokuva ja peli, jossa saa rynnätä kohti valkohaarniskalaumaa punaisten säteiden räjähdellessä korvissa ja X-wingien volahtaessa matalalta yli.

Voima taitaa tosiaan olla herännyt. 


perjantai 11. joulukuuta 2015

Star Wars Episode One: Racer & Phantom Menace







 Suojatien ylittäjälle rakettireki on kimeä uhka
Star Wars Episode One: Racer (N64, useita, 1999) ja Star Wars Episode One: Phantom Menace (PSOne, useita, 1999)

Olen innoissani pian enskarinsa saavasta Star Wars: Force Awakensista. Ja sehän tässä huolestuttaa. Olin nimittäin melkein 20 vuotta sitten todella, todella innostunut Phantom Menacesta. 

Katsoin vähän aikaa sitten esitrilogian aloitusosan uudelleen. Se on edelleen todella huono elokuva, jossa pliisut tehosteet lyövät kättä tylsien henkilöhahmojen ja epäkiinnostavan juonen kanssa. Jar Jar Binksista, galaktisista veroista ja midikloriaaneista on tehty vuosien saatossa niin paljon vitsejä, että minen enää viitti. Toisaalta en myöskään jaksa vihata Pimeää uhkaa palavalla nörttiraivolla: se on vain keskitason alapuolella oleva scifiraina, ei mitään sen enempää eikä vähempää. 

Plus että ykkösepisodissa, toisin kuin Kloonien hyökkäyksessä, on ainakin yksi oikeasti jännittävä ja toimiva kohtaus, nimittäin Tatoiinella käyty aavikkoformulakisa. Kyyninen mieli tietysti tuumaa heti että jaaha, sielläpä on Lucas halunnut mahdollistaa massintakomisen myös ajopelimarkkinoilla, mutta mitäpä tuosta kun kohtaus toimii niin hyvin. Ja niin toimii myös kohtauksesta värkätty peli, Episode One Racer. 

Wipeouteja enemmän kuin vähän muistuttava EOR ei turhia hienostele: ajokki alle ja planeettalokaatioihin kuuttasataa paahtamaaan. Peli alkaa leffalle tutusta Mos Espasta mutta vie nopeasti jääplaneetoille, vedenalaisiin maailmoihin ja galaktisiin suurkaupunkeihin. Homman nimi on selviytyä kolmen parhaan sakkiin, kuitata palkintorahat rassinrassuuseen ja siirtyä seuraavaan kilpailuun.




Episode One Racer tekee monta asiaa oikein. Vauhdin tuntu on hyvä ja etenkin turboboostin pohjaan heittämällä illuusio vähän alle tuhatta ja sataa ajavista värmeistä välittyy hyvin. Koska meno on kovaa ja marginaalit pieniä, seinät tulevat väistämättä tutuiksi. Kolarointi ei kaikeksi onneksi pysäytä kisaa, vaan jatkamaan pääsee muutaman sekunnin aikasakon lusittuaan. Usein voittohaaveet saa parin ulosajon jälkeen unohtaa, sillä parin lämmittelykisan jälkeen koneäly alkaa vääntää kunnolla eikä kämmeihin ole juurikaan varaa. Napakasti toimivat kontrollit täydentyvät hyvin pienillä hypyillä ja tiukat raot ratkaisevilla kelkan kyljelleenkeikautuksilla. 

Pelaaminen itsessään on aika yksinkertaista ja hyvä niin. Kaikki turha säätö loistaa poissaolollaan ja EOR keskittyy olennaiseen, helvetin kovatahtiseen paahtamiseen eksoottisissa maisemissa. Kentät ovat vähän karuja ja kaipaisivat yksityiskohtia, mutta toisaalta ne on suunniteltu hyvin eikä monotonisen pakkopäristelyn tuntu pääse kyytiin missään vaiheessa. Näinä bonussälän kulta-aikoina EOR tuntuu spartalaisen pelkistetyltä: ei kehittyvää kuskia, ei jatkuvasti aukeavaa kosmeettista tilpehööriä. Ajokkeihin saa viritysosia ja siinäpä se. Päristely on onneksi tehty sen verran rautaisesti, että tiukka fokusoituminen huristeluun riittää takaamaan peli-ilon.

Tai riittäisi, jos pelikasetin alla olisi jokin tykimpi rauta kuin Nintendo 64. Nintendonepuli on konsolina pieni, kevyt ja sympaattinen, täydellinen mökkikassiin heitettävä, mutta vääntöä siinä ei oikein tahdo piisata. Komeimmilla radoilla ja monimutkaista grafiikkaprosessointia vaativissa kohdissa (kuten läpinäkyvissä vedenalaistunneleissa kisattaessa) vauhti hiipuu diashowksi ja ohjaamiseen vaadittaisiin peruskoordinaation lisäksi vahva ripaus Voimaa. Ankeimmillaan takkuilu tekee EOR:sta pelikelvottoman, kun tiukoissa paikoissa kontrolli katoaa tökkimisen takia ja lonkeronaamat painavat kaarteessa ohi sentterit ojossa. Olen kuullut, että muistinlaajennuspalikka Expansion Pak korjaisi tätä ongelmaa, mutta pikaisen googlailun perusteella se vain parantaa tekstuurien tarkkuutta.





Tehokkaammille pelikoneille Episode One Raceria voi suositella melko varauksetta, sillä muistan PC-version olleen alusta loppuun sulava ja sen takia paljon kovempi pelikokemus kuin tämä rääppäversio. Peli julkaistiin vuonna 2020 myös Switchille ja PS4:lle. 

Ei tässä mistään klassikosta ole kyse, mutta mikäli kevyt scifikaahailu Star Wars -kuorrutuksella kuulostaa hyvältä sunnuntaipuhteelta, niin ei se tästä helpolla parane. Samaa mieltä on myös ostava yleisö, sillä Episode One Raceria on myyty hulppeat 3,12 miljoonaa kappaletta ja se on kaikkien aikojen myydyin scifiautopeli (eli siis kirkkaasti paalupaikalla suhteessa F-Zeroon ja WipeOuteihin). 

Ai niin, se toinen oli vielä. Onko pakko?

Samoihin aikoihin julkaistu Phantom Menace -toimintaseikkailu on ihan perseestä. Siis ihan älyttömän perseestä. Blogia varten pelatessani pyrin yleensä käymään läpi ainakin pari ensimmäistä kenttää, mutta Phantom Menacen kohdalla matka katkesi ensimmäisen mapin alkumetreille ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Phantom Menace on todellinen reliikki, rupinen perseruukku ajalta, jolloin toimintaseikkailut ottivat haparoivia ensiaskeleitaan kolmanteen ulottuvuuteen. 

Phantom Menacessa nyppii eniten kaikki se, mikä vihloi myös alkuperäistä elokuvaa katsoessa: dialogikohtausten tempo on äärettömän hidas, Qui-Gonista ja Obi-Wanista huokuu enemmän männyn kuin jedin karisma ja taistelukohtaukset ovat sekavaa, massatonta ähellystä, josta ei saa minkäänlaisia kiksejä. 

Vain D-padia tuetaan, joten sulava kameran pyörittely ja ukkelin liikuttelu voidaan unohtaa heti. Kaikki jediliikkeet lähtevät sekunnin viiveellä ja animaation taso on aivan hanurista. Grafiikka on välianimaatioiden jälkeen niin hirveää, että sitä on vaikea uskoa todeksi: Qui-Gonin yllä saattaa olla kaapumainen asuste tai sitten tuota ihosairautta ei enää Bepanthenilla nujerreta. Audiovisuaalinen puoli jatkaa samaa kalkkunalinjaa: Qui-Gonin ääninäyttelijä kuulostaa siltä, kuin hän yrittäisi imitoida Liam Neesonia imitoimassa suu täynnä hyytelöä nussivaa Sean Connerya.




Yhdessä puolessa Phantom Menace kuitenkin parantaa suhteessa emoteokseensa: elokuvassa taisteluista puuttui kaikki jännite, kun jedit silppusivat tinadroideja vasemmalla kädellä omien kivestensä punnitsemisen lomassa. Pelissä asetelma kääntyy päälaelleen, sillä kankeiden kontrollien ja älyttömän helposti lyhenevän energiapalkin yhdistelmä tekee Kauppaliiton droideista supermurhaajia, joista kuusi ensimmäistä riittää heilauttamaan tonttiin jedin kuin jedin. Tosin se ei ole yhtään hauskaa eikä jännää vaan pyllystä. 

Phantom Menacen peliversiot heijastelevat hyvin elokuvaa: avaruuskaahailu toimii helvetin hyvin ja sen parissa piisaa hauskaa, joskaan ei kovin pitkään. Pelin virallinen lisenssiseikkailu taas on hidastempoista ja teknisesti vanhentunutta tuubaa, josta on mahdotonta löytää mitään muuta kuin hätäisesti kiillotettua pintaa ja vanhalla nostalgialla ratsastamista. 

Eli erittäin leffalle uskollista kamaa, harmi kyllä.



tiistai 1. joulukuuta 2015

F.E.A.R



Pelottava Alma -media
F.E.A.R (Xbox360, PS3, PC, 2005)

Etanolipäihtymyksessä on hauskan spontaanien housuunpaskantamisten ja liian löysillä kriteereillä myönnettyjen puumien kaatolupien tuomien siunausten ohella myös ikävä sivuvaikutus: krapula.

Sen minä osaan hyvin. Dokaajana en ole mistään kotoisin, mutta krapuloimisessa Suomen parhaita. Päiväpuhteet hikoilu, tärinä, perseenfalskaus ja nenän kautta oksentaminen ovat kevyttä pohjustusta verrattuna siihen psyykkiseen mustaan aukkoon, joka mieleeni avautuu illan koittaessa. On ihan normaalia pelätä hengittää, jos huoneistossa majailee hiilidioksidin haistavia, kaksimetrisillä tuplapeniksillä katonrajassa päristeleviä Katri Helenan ja Muumimörön ristisiitoksia.


Jos et ole koskaan kokenut totaalikrapulan liskokauhua omakohtaisesti, suosittelen lämpimästi F.E.A.R:n pelaamista (ja jos päätätte mörkökrapulassa pelata kyseistä peliä, niin testamentti ois kiva). Fiilis on häkellyttävällä tavalla samankaltainen: jatkuva, alitajuinen kuumotus siitä, että kohta joku haluaa tappaa minut. Hellittämätön pelko selviytymisen kannalta olennaisten resurssien riittämättömyydestä. Ja juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin, seuraavan nurkan takana on Saatana.

F.E.A.R:ssa homman nimi on kauhumausteinen räiskintä ja peli muistuttaa melko tavalla sisarteostaan Condemnedia). Alati painostavaa tunnelmaa tehostetaan häijyillä shokkisäikytyksillä, jotka tulevat oikeasti yllättävissä paikoissa: jahas, mitähän tuossa videoruudussa tapahtuu, katsonpa lähempää,  MISTÄ TUO ILMESTYI HYVÄ JUMALA SYDÄMENI JA HOUSUNI.

 Atmosfäärin angstia buustaa oma kuolevaisuus: henki lähtee todella, todella helposti ja checkpointien välit ovat pitkiä. Harvoin pelin nimi vastaa näin hyvin yleistä tunnelmaa: pieni pelko puristelee pukamia jatkuvasti. Ainoastaan rytmityksessä on ongelmia: kauhupätkät on irrotettu liian selvästi omiksi kokonaisuuksikseen - tulitaistelusekvenssin aikana tietää, että nyt ei kuumotella ja päinvastoin. Kauhuelementtejä on myös mukana turhan vähän suhteessa räiskimiseen, mutta eipähän ainakaan pääse tottumaan liialti, jolloin shokkien teho säilyy.





Siinä missä Condemnedissa toteutettiin kokoomuslaista sosiaalipolitiikkaa painimalla raivokkaasti kodittomia hengiltä, F.E.A.R:n sankari on taistelussa viittä vaille jumala. Vaikka vastassa olisi viisi hampaisiin asti aseistettua supersolttua, P.E.L.O.N protagonistilla on hallussaan taistelukentän käänteentekijä, ajanhidastus. Kun tähän pakettiin lätkäistään törkeän hienot partikkeliefektit ja miellyttävän tulivoimaiset luikut, F.E.A.R:n tulitaistelu on aivan jumalattoman, törkeän, eläimellisen, touhutipattavan ihanata hommaa. Miehet karjuvat, aseet pauhaavat, raajat irtoilevat, luodit paiskelevat ruhoja, seinät iskevät kipinää - ilmassa on hirmeän tuhosinfonian tuntua. Näin mellevää tykitysfiilistä en muista kokeneeni sitten Max Payne ykkösen.

Erittäin merkittävä osa räiskinnän viihdyttävyydessä on kerrankin fiksusti koodatussa tekoälyssä. Kloonisotilaat ovat yksin vaarallisia ja ryhmässä tappavia. Ne etsivät aktiivisesti selustaan kulkevia koukkausreittejä, alivoimaisina ryhmittyvät puolustukseen ja savustavat nurkassa retkeilevän kolostaan kranaatilla. Vihut jakavat jatkuvasti tilannetietoja, joista voi päätellä mitä tuleman pitää. Illuusio elävästä vihollisesta oli niin todellinen, että tulin sammuttaneeksi taskulamppuni aina vihollisten lähettyvillä - tietämättä, että tekoäly oikeasti tekee hälytyksen valokeilan nähdessään. NÄIN toimii immersio! Kunpa useammat pelintekijät ymmärtäisivät vihujen tekoälyn merkityksen - se on elementti, jonka takia jopa ensimmäinen Halo on edelleen todella hieno kokemus. Pelaaja adaptoituu kuin huomaamatta F.E.A.R:n maailmaan -  kirmailun sijaan hiippaillaan hiljaa seinänvieriä pitkin ja kurkitaan kulmien taakse.



Onneksi tekoäly, kuumoittava tunnelma ja räiskinnän messevyys ovat kohdallaan, sillä mitään muuta F.E.A.R ei oikein tarjoa. Juoni klooniarmeijaa mielenvoimalla johtavasta kannibaaliupseerista on premissinä kiinnostava, mutta tarinankerronnasta Monolith ymmärtää saman verran kuin apinalauma ei-missään-nimessä-syötävästä paskasta. Tarinaa kuljetetaan vain ja ainoastaan liian pienellä äänenvoimakkuudella pöristyissä radioviesteissä. Antakaa pornoteollisuus näiden kaiffareiden haltuun ja kohta meillä on runkkumateriaaliksi vain kuunnelmia, jossa häpykarvat rahisevat mikrofonin pintaan. Toisaalta kerronnan köpöisyyden ymmärtää, sillä ainoa tarina on mies, joka ei ole koskaan siellä, missä pelaaja on. Rakenteeltaan F.E.A.R on äärimmäisen suoraviivaista räiskintää - mene huoneeseen, tapa kaikki, paina nappia, tapa lisää. Skriptattuja tapahtumia on liian harvassa ja suurin osa ajasta on keskenään hyvin samankaltaista jyystöä.

Tekijöiden radiofetissiä pahempi on toimistofetissi, sillä F.E.A.R sijoittuu ylivoimaisesti tylsimpiin taisteluympäristöihin koskaan - harmaisiin, keskenään täysin identtisiin työpaikkoihin ja niiden varastotiloihin. Jos Halon kirjastokenttä oli salakavala aivopesukampanja nuorten lukuintoa vastaan, F.E.A.R menee vielä härskimpään suuntaan työnvastaisessa propagandassaan: lapset, älkää koskaan menkö oikeaan duuniin, näin tylsää siellä on - pysykää kotona pelaamassa videopelejä vanhempienne rahoilla. 

Ehkä arki-inhorealistiset kentät on valittu siksi, että paranormaaleille tapahtumille olisi kunnon kontrasti. Tai ehkä tekijät luulivat, että koska myös Matrixissa oli hidastuksia ja akimbotykitystä ja paljon toimistoja, myös F.E.A.R:n pitää sijoittua toimistoon. Tai ehkä Monolithissä on paljon Office-faneja? Tai ehkä pitkän palaverin jälkeen peliympäristöt ovat jääneet viimeiseksi asialistalle ja ollaan väsyneinä nostettu kädet pystyyn: mitä jos vaan sijoitetaan koko peli toimistoon, aloitetaan tekstuurien nappaaminen tästä meikän hiirimatosta näin klik klik dodiin tästä se lähtee!

Tekstuureista puheenollen: peli näyttää partikkeli- ja valoefektejä lukuunottamatta todella vanhentuneelta. Teknisen vanhentuneisuuden lisäksi F.E.A.R:ia vaivaa lievästi ideapula. Kun hidastukset ovat kotoisin Max Paynesta ja nurkissa kummitteleva pikkutyvär Ringusta, ei originelliusaste singahda järin korkealle. Ei kun niin, onhan F.E.A.R:ssa peräti kaksi helikopteriajelua, jotka EIVÄT pääty kopterin tonttiinrysähdykseen (vasta kolmannella kerralla käy niin).

Ottaen huomioon kuinka toisteinen, ympäristöltään tylsä ja juonenkerronnaltaan olematon F.E.A.R on, pelasin sitä yllättävän tyytyväisenä alusta loppuun. Perusasiat ovat sen verran napakasti kohdallaan, että enempää ei tarvita. F.E.A.R toimittaa sen mitä nimessään lupaa - kuristavaa pelkoa ja isoja tussareita ahdistuksen purkuun. 

Ei tällä vielä kuuhun mennä, mutta kiertoratakin on hieno paikka.