keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Rocket League



Maalin teki raketti, pelaajaparka ragetti 
Rocket League (PS4, useita, 2015)

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Riittää kun antaa sille kolme samanlaista kaveriksi, tuuppaa niihin kiinni rakettimoottorin ja antaa tehtäväksi pyöriä kohti valtavaa jalkapalloa. 

Rocket League yhdistää autopelit, Fifan ja Änärin - se tuntuu häkellyttävän laskelmoivasti laittavan läjään kaiken sen, mikä spörttiduudseja konsolin ääreen liikuttaa. Koko konsepti tuntuu pöljältä ja kun hybridien tunnusmerkkinä on yleensä se, että ne eivät sisällä mitään parhaita puolia yhdestäkään ahmaisemastaan osatekijästä, Rocket Leaguen ei pitäisi toimia. 

Mutta se toimii. Pelottavan hyvin. Niin hyvin, että koko syksyn aikana ylivoimaisesti eniten pelitunteja - Battlefrontin betasta, PS4:n uudesta Minecraftista ja South Park -ropesta huolimatta - on uponnut ylivoimaisesti eniten rakettipalleiluun. 

Rocket Leaguen keskeisimmässä pelimuodossa pelataan viiden minuutin nettimatseja ihmisvastustajia vastaan. Bottipelejä, pelimuotojen ruljausta ja muuta säätämistä on tarjolla runsain mitoin, mutta Ainoa Oikea Tapa matsata on pelata peruspeliä joko neljän tai kuuden pelaajan kesken verkossa. Kaksi vastaan kaksi -matsit ovat älyttömän intensiivisiä, kolme vastaan kolme tarjoaa vähän enemmän tilaa taktikointiin.

Pelikentät ovat juuri oikean kokoisia: keskikentällä piisaa lääniä mutta maalin edessä fiilis on kuin Tokmannin jakaessa ilmaisia ämpäreitä - etenkin kun peliin on haettu jalitsua kovempaa tempoa tekemällä päädyistä suljettuja ja lisäämällä niihin lätkäkaukalomaiset rännit, joita pitkin palloa on helppo siirtää maalin edustalle. 

Kuulostaa simppeliltä mutta ei ole, kiitos hyvän ajomallinnuksen ja fysiikkamoottorin. Matsien tempo on järkiään kova ja kentältä kerättävien buustipakkausten energia mahdollistaa ärhäkän päästä päähän sahaamisen. Rocket Leaguen omaperäinen twisti tulee juuri sen hölmöimmältä kuulostavasta ideasta, siitä että pelaajan paikalla on hölkkäävän Sapiensin Homon sijasta ärhäkkäästi singahteleva automobiili. Koska autolla ei tehdä nopeita paikallaan kääntymisiä tai sivuttaisliikkeitä, tällaista pallopelidynamiikkaa ei ole vielä koettu missään - paitsi pelin edeltäjässä, Supersonic Acrobatic Rocket-Powered Battle-Carsissa, joka ihme kyllä jäi marginaalihuviksi noinkin vetävästä nimestä huolimatta. 

Autojen kääntösäde on iso verrattuna ihmisapinaan ja tilanteet järkiään nopeatempoisia, joten alussa pelaaminen on turhauttavan vaikeaa. Rassin saaminen oikeaan linjaan pallon kanssa tuntuu olevan puoleksi mahdotonta ja raivon partaalle vieviä ohivetoja tulee enemmän kuin kännisten kanssa jaetussa hold 'em -pöydässä. 

Ja sitten sitä tekee ensimmäisen törkeän hienon maalinsa ja on pahasti koukussa. 





Vaikka autojen kääntyminen maassa on hidasta, ilmojen tiellä menoa ei tervaa mikään. Yhdellä näpäytyksellä auto lähtee loikkaan ja tuplapainalluksella saa kehiin tuplahypyn, jolla ilmavimmat pallot muuttuvatkin yhtäkkiä yliviheltävistä toivottomuuksista täysin pelattaviksi tilanteiksi. Autoja pystyy kääntelemään ilmalennon aikana monipuolisesti ja pian hätäisten räkäisyjen sijaan pirssillä pystyy hämmästyttävän pehmeisiin kosketuksiin, jotka pökkäävät pallon juuri oikeaan paikkaan. 

Koska maalin tekeminen muulla kuin tuurilla on oikeasti hiton vaikeaa, jokainen tarkoitettuun paikkaan kolahtava nahkakuula irrottaa pelurista spontaaneja riemun tuntemuksia. Taitavimmat tyypit vievät homman tästä vielä pykälää pidemmälle ja hoitavat homman kokonaan ilmasta käsin - kun ensimmäisen kerran näkee vastustajan pökkäävän pallon päiden yltä villaisella tatsilla verkkoon, suu loksahtaa auki.

Silti, kuten nettipeleissä aina, matsien tason määrittää lopulta peliseura - ja siinä Rocket League on parempaa keskitasoa: ei ongelmaton, mutta yleensä pelattava ja usein jopa nautittava. Koska kaikenlainen perseily on tehty hyödyttömäksi ja battlefieldmaisesti melkein kaikesta joukkueen eteen tehdystä ropsahtaa pisteitä, suoranaista sikailua näkee rakettikentillä yllättävän vähän. Rocket Leaguessa ei pärjää ilman joukkuepeliä, joten jokainen peliin jumahtanut on vähintään välttävästi solidaarinen. Pelin pikachatti mahdollistaa nopean kehumisen ja sen johdosta Rocket Leaguesta välittyy paikoin jopa herrasmiesmäinen ote. Toisaalta kanssapelaajien dissaaminen on välillä niin sakeaa, että olen ottanut pelistä pieniä breikkejä väsyttyäni jatkuvaan toksiseen länkytykseen.

Urputtajien kanssa kuitenkin pärjää siedettävämmin kuin niiden, joilla ei ole mitään käsitystä pallopelin mekaniikasta tai todella vähän intoa puolustamiseen. Välillä turhauttaa niin maan helvetisti, kun joukkuekaverit säntäävät suuna päänä pallon ja yksilömaalien perässä, eivätkä edes yritä ryhmittyä maalin eteen vetopaikkaan, vaikka kuinka tarjoilisi namupassia jäähdytinsäleikköön. 

Osa pelaajista taas ei tajua ei sitten millään, että jos maalivahdin paikalta porhaltaa kerta toisensa jälkeen hyökkäyspeliin mukaan, niin maalille ei jää kukaan ja vastustaja voittaa. Pääsääntöisesti pelaajat kuitenkin yrittävät parhaansa ja välillä nähdään huikeita esimerkkejä ilman puhekommunikaatiota tapahtuvasta parviälystä, kun kolme toisilleen tuntematonta ihmistä ketjuttaa hienon aaltohyökkäyksen ja viimeisenä maalipaikkaan rynnännyt lopsauttaa toisen reboundin vastustamattomasti sisään. Siirtymällä kasuaalimatseista rankattuihin otteluihin taso nousee, mutta niin nousee toisaalta myös turpaanoton ja turvansoittamisen määrä.





Paketti viimeistellään näppärällä ja nopealla grafiikalla sekä upeilla stadioneilla. Yksityiskohtaisuudesta ja silti funktionaalisesta grafiikasta kertonee se, että eräässä areenassa katto on värjätty joukkueen värin mukaan - eli kun olet oranssin joukkueen päädyssä, lasin läpi tuleva valo taittaa sävyltään punaiseen päin. Näin pysyy pelkällä valon väriä havainnoimalla selvillä siitä, missä päin kenttää luuhataan. Nerokasta.. 

Kontrollit ovat tarkat ja luontevat. Erityisen mielissäni olen näinä valikkosahaamisen kulta-aikoina siitä, että pelin käynnistymisen jälkeen matsaamaan pääsee kolmella napinpainalluksella. Nettikoodi on hyvää ja toimii huonommillakin yhteyksillä kohtalaisesti, mikä on näin pikkutarkalle ja reaaliaikaiselle pelille elinehto. Erityisen hienona kädenojennuksena samalla sohvalla viihtyville pelaajille pidän sitä, että myös split-screen-moninpelillä pääsee kaverin kanssa nettimatsaamaan. 

Vaikka autot eroavat toisistaan vain hitboxin koon, ei tehojen tai ajettavuuden sijaan, utojen kustomointi on toteutettu sulavasti ja se sisältää riittävästi vaihtoehtoja omannäköisen värmeen verstaamiseen. Ainoastaan äänimaailma on vähän hukattu mahdollisuus ja välillä valikoissa pauhaava konepoppi väsyttää. Vähän kaipaisin touhuun myös persoonallisuutta: yleisö on kirjaimellisesti kasvotonta massaa, värimaailman keskiöön on valittu läpikulutetut vastavärit sininen ja oranssi ja ylipäätään ulkoasuun on käytetty vähän liikaa hiekkapaperia. 

Rocket League tuli täysin puskista ja vei mukanaan - enpä olisi arvannut, että näin hienona pelisyksynä huomioni varastaa kahden vähiten kiinnostavan pelityypin (auto- ja urheilupelit) hybridi. Rakettipallossa on kuitenkin jotain erittäin harvoin tavattavaa vetovoimaa - arcaden jumala kääntää iltalevolla tyytyväisenä kylkeään, kun peli on näin helppo tajuta mutta niin hiton hankala oppia hyvin.

Rocket Leaguen imusta kertoo sekin, että kaikki peliä edes ohimennen vilkaisseet ovat jumittuneet ruudun ääreen ja jääneet jännittyneinä kannustamaan. Siksi vähän ihmettelen, miksi vuosienkaan aikana Rocket League ei ole noussut suurempaan suosioon E-sportsin saralla. Periaatteessa Rakettiliiga olisi  voinut olla jopa se peli, joka myy elektronisen urheilun suurelle yleisölle: pelin idea on maallikolle pikkuisen helpommin tajuttavissa kuin Counter-Striken pomminpurkusysteemit ja aseiden ostelu.

Noh, ehkä sitten joskus.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Rogue Legacy



Pyhä yksinkertaisuus

Rogue Legacy (PC, useita, 2013)

Ah, simppeliys. Siinä on ikuista vetovoimaa. 

Nykymaailmassa kun on niin älyttömästi kaikkea. Koko ajan. Hengästyttävä informaatiotulva aisteille ja päälle ja kropalle koko helvetin ajan. Ja se on sinänsä hieno juttu, totta kai. Maailma ei ole koskaan ollut sisällöltään näin rikas. Sata vuotta sitten vapaa-aika oli sitä että mentiin ulos istumaan nurmikossa ja sytyttelemään lehmänpaskaa tuleen. Heti kun joku keksii tulitikut.

Mutta tästä aistien täyslaitapörinästä kun haluaisi breikin videopelimaailmassa, niin ojasta molahtaa allikkoon. Monet videopelit ovat myös hele-vetin kompleksisia, sisällöltään turboahdettuja ja kaikkia aisteja rasittavia. Ja sekin on toki hyvä, koska Atari 2600-peliä ja Mass Effectiä verratessa tajuaa kuinka pitkä matka on lyhyessä ajassa tultu. 

Mutta kun aina välillä mieli kaipaa yksinkertaisempia aikoja ja vapaa-aikoja. Ja tuohon simplifikaation huutoon Rogue Legacy vastaa uljaasti.

On linna, johon menee miekkamies ja lyö mörköjä miekalla. Siinä se. Neljä alipomoa ja ne kun päihittää, niin pääsee isoa pahaa vastaan. Aijai. Veitsenterävät kontrollit, tunnelmallinen musiikki, selkeä ja nopea grafiikka, hyvä taistelumekaniikka, siinä kaikki tarvittava. Rogue Legacyn tajuaa kokonaisuudessaan viisi minuuttia siitä kun pädi on otettu räpylään. Henki kun menee, niin se menee ja peli alkaa taas alusta. Kaikki on hyvin, niin hyvin, kuin arcaden jumala asiat aikanaan asetti.

Mutta itse kentissä tapahtuvan pelimekaniikkansa lisäksi Rogue Legacy kantaa taistelupussissaan muutakin kuin pelkkää vetävää yksinkertaisuutta - kuten nimikin kertoo, se lainaa roguelike-pelien perintöä ja samalla luo itseensä syvyyttä. Vaikka Hamsonin linna piirretään joka kerta uudelleen ja vihulaiset heräävät uudelleen henkiin, toisella tasolla peli etenee koko ajan. 

Jokainen linnaan uskaltautunut sotisopamies tai -nainen takoo rahansa suvun kirstuun ja seuraava perillinen saa noilla kyhnyillä ostaa parempia panssareita, tiukempia taitoja ja uusia statseja. Koukku lyödään leuan takaosaan asti: vaikka yksittäinen pelikerta on lyhyt ja napakka, se silti edistää pitkän linjan tavoitetta. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa "vielä yksi kerta" tarkoittaa mitä tahansa yhden ja viidenkymmenen peliotoksen väliltä - Rogue Legacy on älyttömän koukuttava peli.





Perintöä odotellessa -tematiikka antaa mahdollisuuden kehittää taistelijaansa haluamaansa suuntaan - nopeus, hauberin koko, taikojen taitaminen, kestävyys, ihan mikä omaan pelityyliin sopii. Oman hilpeän satunnaistekijän systeemiin tuo taistelijan valitseminen kutakin pelikertaa varten kolmesta erilaisesta hahmosta, joista jokainen paitsi edustaa tietynlaista taistelutyyliä (peruskamaa kuten barbaari, velho ja paladiini), myös kantaa mukanaan läjän perinnöllisiä ominaisuuksia.

Homoseksuaalisuus, ärtyneen suolen oireyhtymä tai taipumus kiroiluun eivät sikäli muuta pelimekaniikkaa miksikään, korkeintaan lisäävät sankarin perään paksun pierupilven ja suun eteen rumien sanojen puhekuplan. Erityisen on hauskaa se, että mieltymys samaan sukupuoleen ei vaikuta hahmon perusominaisuuksiin yhtään mitenkään - tiedättekö, vähän niin kuin oikeassa elämässä. Jotkut periytyvät ominaisuudet tuovat etua, toiset taas ovat perinnöllisiä sairauksia. Glaukooman perineelle pelimaailma on pimeä ja kipua tuntemattoman miekkasankarin energiamittari ei näy ollenkaan. Perinnölliset ominaisuudet sopivat pelin humoristiseen otteeseen hyvin ja tuovat touhuun varianssia sekä persoonallisuutta.


Lopusta pitävät huolen hienosti toteutetut ja menneisyydelle kumartavat yksityiskohdat. Linnan tunnelmassa on paljon samaa kuin Zelda II:n mahtavissa linnakohtauksissa (joskaan peli ei ole ihan niin kiduttavan vaikea) ja Super Castlevanialle IV:lle taas kumarrellaan jopa niin paljon, että lähes kaikki pelin erikoisaseet on varastettu suoraan Belmontien asekaapista. 

Vihulaiset ovat mukavan persoonallisia ja taistelutavoiltaan vaihtelevia: hilpeimpiä tapauksia ovat seinillä vaivihkaa väijyvät riivatut taulut, Doomvasit. Oikeaoppisesti kaikki kaadetut viholliset laitetaan kuoleman hetkellä riviin ja pelin loputtua ne kaikki esitellään vuoron perään aivan kuten DOOM II:ssa. Kaikki tarkasti lainatut hyvät featuret kertovat suoraan siitä, että pelintekijät tuntevat pelihistorian hyvin ja ovat osanneet poimia mukaan monia klassisisia ja nykyään harvemmin käytettyjä elementtejä.

Ainoa mistä pelissä voisi valittaa on juoni - se on epäselvästi kerrottu ja ylipäätään ambivalentti, mutta toisaalta, vaikuttavia tarinoita halutessani en ylipäätään tarraa ensimmäisenä kaksiulotteiseen toimintahyppelyyn. Muutoin Rogue Legacy on selvä klassikko - helvetin hyvin tehty, napakasti toimiva, tyylillä toteutettu, pelimekaanisesti koukuttava ja fiksuilla yksityiskohdilla koristeltu uusretrobuumin jämäkkä ametisti.

Historiasta riittää paljon hyvää ammennettavaa, jos tietää mitä tekee.

(Frederik ei tiedä.)





torstai 5. marraskuuta 2015

Call of Duty: Black Ops II




Vähän löysällä vehkeellä blopsuteltu


 Call of Duty: Black Ops II (PS3, useita, 2012)

Edellinen Black Ops eli kavereiden kesken "Rakas, sinusta on tullut Bloppis" oli jo melko lähellä täydellistä Call of Duty -peliä: juoni oli riittävän koherentti ja kiinnostava, tulitaistelut pääasiallisesti sopivan brutaalia mättöä murhaavasti kolisevilla analogiaseilla ja miljööt tehty päälle vimpan. 

Jopa pelin hyperajolla paahtava kyynisyys tuntui pyrkivän sanomaan jotain: ehkä sen, että sota on loppujen lopuksi tyhmää ja muiden Call of Dutyjen ikuisesti hehkuttama miehinen toveruuskin, syy jonka takia sotilaat sotaansa jaksavat käydä, vain järjettömän teurastamisen hätäistä rationalisointia. Harmi kyllä Black Ops ykkösen loppupuoli lässähtää rumasti ja taannuttaa pelin klassikkoasemasta vain hiton hyväksi räiskintäpeliksi.

Black Ops kakkosella on näytön paikka: onnistuuko se huuhtomaan tarpeeksi sattumia kauhaansa vai jääkö suu liemeen, pettymykseen?

Peli alkaa kenties Call of Duty -historian brutaaleimmalla tehtävällä. Sarjassa, jossa siviilien joukkomurhat, ydinpommit ja lasinsirpalekidutukset ovat arkipäivää, se on paljon sanottu. Afrikan polttava savanni, kohti juoksevat, viidakkoveitsiä heiluttavat valtavat ihmismassat ja teurastuksen älytön mittakaava lyövät leuan lattiaan. Mielessä moraalin ääni yrittää kuiskata, että onko tällaisen viihteellistäminen nyt ihan ookoo, kun Ruandan kansanmurhasta on aika vähän aikaa ja kuvastona musta raivopäinen massa vastaan särmät valkoiset miehet teknoaseissaan on klassisen kolonialistinen.  Mutta äkkiä se eettisyyden piipite hiljenee, kun paahtaa teknikaalin kyydistä 50-kaliiperista päälle raivoavaan sotajoukkoon. 




Juonikin nappaa raiveleista saman tien: ykkösosan keskiössä olleen operaattori Alex Masonin poika yrittää selvittää isänsä kohtaloa tenttaamalla pyörätuolissa kököttävää Masonin taistelutoveri Woodsia. Woodsin kertomusten kautta palataan takaumina mustiin operaatioihin, mutta pääjuonessa käydään futusotaa Masonin pojan pollan kautta. Mason seniorin ja Woodsin aikanaan jäljittämä Raoul Menendez nimittäin on myös juniorin hiusristikon hakusessa. Menendez on pahiksena yllättävän tehokas eikä kaukana Heath Ledgerin Jokerista - mikä ei sinänsä ole yllätys, kun kirjoitustiimissä on istunut Nolanin Batmaneja kasaan kynäillyt David S. Goyer. 

Aloituskohtausta seuraava jokimatka on huikean jännä ja sen jälkeen kehiin pärähtävä viidakkokylästä evakuoituminen on kenties paras Call of Duty -tehtävä sitten COD4:n Pripyatin röllimjahdin. Lapsisotilaat (joita kohti ei sentään ammuta) luovat ahdistavan realistista viihdekehystä, vetäytyminen rytmitetään oikeaoppisesti tulta perään ja äkkiä irti -temmolla ja adrenaliinilla päälle hyökivän paineen pidättelyssä on juuri oikeanlainen tunnelma.

Kertakaikkisen huikean väännön jälkeen tunnelma notkahtaa hetkeksi - Mason nuoremman käymä geelitukkien höpöhöpömylly tulevaisuudessa ei vakuuta puoleksikaan yhtä kovasti kuin rosoiset historiatehtävät ja kliiniset käytävät olisivat paremmin kotonaan Halossa kuin Call of Dutyssa. Tylsää futuristisodasta tekee Advanced Warfaressa esitellyn rakettirepun puuttuminen - kerran kun on vertikaaliverimyllyä päässyt maistumaan, futusota ilman sitä on väistämättä laimeaa. Tosiaikastrategiaa ja räiskintää yhdistävä pelimuoto ei pelasta tulevaisuustaistoa, kerran kokeillun kuriositeettiviihteen jälkeen se osoittautuutakia milli kerrallaan kihnutettavaksi multitaskaamiseksi.




Aina kun Black Ops 2 käy kylmän sodan taistelukentillä, se toimii kuin häkä: neuvostosotilaiden hyökkäys talebanien tukikohtaan ja hevosen selästä ammutut Stinger-ohjukset ovat sen verran käheitä hetkiä, että edes taistelun loppumetreillä horisontista vyöryvä westwoodilainen mammuttitankki ei pilaa tunnelmaa. Nicaraguassa Manuel Noriegan rinnalla käytävissä taisteluissa Black Ops 2 saavuttaa tietynlaisen Call of Duty-räimeen saturaatiopisteen: siviilejä juoksentelee kaikkialla, kaaos on hirmeä, Noriegan miehet teurastavat kaiken mitä eteen tulee, kaikkialla vilisee sissejä, ilma on lyijystä raskas - tempo on häkellyttävä ja hengästyttävä. Erinomaista. 

Mutta kun Bloppis 2 ei malta pysyä ydinosaamisalueellaan, vaan tasaisin väliajoin palataan tulevaisuuteen eikä siellä homma toimi kuin nimeksi. Cayman-saarten superökyily, ohikävelijän mukaan personoituvat mainokset sekä saarireissun päättävä huikea John Wick -henkinen yökerhoammuskelu nousevat esiin kliinisenvalkoisesta massasta, mutta muuten tulevaisuustaistoista puuttuu kaikki se jyty, armottomuus ja massan tuntu, joka tekee Bloppis kakkosen historiallisista myllyistä niin kovia. Yksi Gunblade N.Y. -sfääreissä liitelevä arcademäiskyttelykohtaus dronella pelastaa vähän, mutta ei tarpeeksi. Kyllä näitäkin kenttiä toki pelaa, lähinnä hyvän juonenkuljetuksen takia, mutta paljon niheämmin kuin oikeita mustia operaatioita.



Ja totta kai, tokkiinsa, koko pelin loppupuoli käydään kokonaisuudessaan tulevaisuudessa. Rynnäkkö USS Obama -lentotukialukselle ja lopun väännöt Los Angelesissa ovat kyllä visuaalisesti huikeaa katseltavaa, mutta pelimekaanisesti sitä paskinta mahdollista Call of Dutya: vihollisia on kaikkialla, selkeää rintamalinjaa ei ole, on pakko juosta rinta kaarella luotimyrskyyn ja toivoa että kaverit tulevat perästä. Ja siivoavat omat tulialueensa, että koko ajan ei tarvitse ottaa nappia selkään. Lopussa juonenpätkät vedetään onneksi tyylikkäästi yhteen ja loppujakin on useita, joten tarinapuolella Black Ops 2 hoitaa duuninsa kunnialla loppuun. 

Klassikkoasemaan se ei harmi kyllä riitä. 

Call of Duty: Black Ops 2 kärsii samasta ongelmasta kuin edeltäjänsä: kertakaikkisen loistavan ekan puolikkaan jälkeen peli ei kykene pitämään omaa tasoaan yllä ja lässähtää miljoona kertaa nähdyksi miesmetsästykseksi (ei nyt sentään niin huonoksi kuin Sinkkuelämää 2 -leffa, mutta silti). Jälleen kerran alkupelin vihjailema nihilistinen suhtautuminen sodankäyntiin jätetään hyödyntämättä ja pääosaan nousee miesten välinen toveruus ja kunnia - lässyn lässyn, saatana. Taas olisi voinut sanoa jotain jostain mutta ei, ei. Mahdollisuuksia kyllä olisi: talebanit ovat vielä jenkkien puolella, Noriegan sikailut Panamassa katsottiin sormien läpi, mutta kun ei. Se ei vielä riitä, että yksi lähi-itäläinen saa olla hyvis tai se, että yksi pelihahmo kommentoi länsimaista dekadenssia sanoen, että ei ihme, että jengi liittyy terroristien riveihin. 

Tämä jaksaa harmittaa, sillä näillä volyymeilla Call of Dutylla olisi mahdollisuus olla paitsi viihdyttävä, ehkä myös sanoa jotain rakentavaa sodankäynnistä. Mutta ei. Call of Duty on ja pysyy pelisarjana, jossa on aina kyse loputtomasta sodasta, mutta se ei sano sotimisesta loppujen lopuksi yhtään mitään muuta kuin sen, että sitä tapahtuu ja että se on tosi miestem hommaa. 

Höh. Noh, ehkä Black Ops 3 hoitaa homman lopulta kotiin. Jos niin käy, niin Black Ops -trilogia oikeuttaa olemassaolonsa kyllä. Siis muunakin kuin ammattitaitoisesti tehtynä sotapornoviihteenä.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Call of Duty: Black Ops





 Sota, kylmänä ja ravistettuna
Call of Duty: Black Ops (PS3, useita, 2010)

Kylmää sotaa joutaisi käsitellä räiskintäpeleissä enemmän. Ajanjaksossa on paljon ammennettavaa: niskaan on pultattu jatkuva ydinsodan uhka, taisteluissa on kyse kahden täysin erilaisen ideologian konfliktista, globaalilla tasolla tapahtunut perseily tarjoaa monipuoliset lokaatiot ja tuliaseet olivat tuolloin kenties kuumimmillaan - raivokkaita ja rumia helvetinkoneita, joiden muotoilu oli täysin sivuseikka suhteessa hirveään meteliin ja lyijyn määrään. Paranoiaa, lastenkengissään töpöttelevää tietotekniikkaa, vaiettavia operaatioita, vaikka mitä. 

Erittäin kökköisillä Call of Duty 3:lla ja World at Warilla pelaajien yleiseen tietoisuuteen suljunnut Treyarch onnistui Black Opsilla lopulta nousemaan kakkosdivarista isojen liigaan. Eikä mikään ihme: vielä muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen Black Ops on älytön ja älyttömän viihdyttävä vuoristorata, yksi Call of Duty-sarjan parhaista peleistä ja kenties jopa räiskintäpelien klassikko. 

Bloppis alkaa helvetin räväkästi: Kuubassa Sikojenlahden maihinnousua valmistelevien SOC-agenttien peiteoperaatio menee ripuliksi ja rynnäkkökiväärit paukkuvat Havannan kaduilla. Hirveällä hektisyydellä etenevässä tehtävässä operaattori Alex Masonin kenkiin hyppäävä pelaaja löytää itsensä äkkiarvaamatta Fidel Castron makuuhuoneesta läväyttämästä täysvaippaa El Comandanten silmien väliin. 

Touhussa on hikeä, maanisuutta ja nimen lupaamaa rosoisuutta: värimaailma on ankean räikeä, tekstuurit väsyneitä ja RPK-konekiväärit lohkovat vihollisista irti roiseja lihanpaloja. B-leffan rosoisensynkkä tunnelma tavoitetaan juuri oikealla tavalla, Black Ops tekee heti ensimetreillään ison vaikutuksen - näin saastaista visiota likaisesta sodankäynnistä ei ole tullut vielä ennen vastaan. Takautumina etenevä juoni on visualisoitu hyvin ja kerronnaltaan selkeä: kuulustelutuolissa istuvan Masonin tarinan todella haluaa kuulla. 

Seuraavassa kentässä vedetään kierrokset vielä isommalle: venäläisestä Vorkutan vankilasta suoritettava pako on kaikessa älyttömyydessäänkin eeppinen kokemus ja nousee lopussa suorastaan huikeaksi, kun vajasta löytyy minigun ja sen piippujen edestä kymmenittäin lakoon losotettavia neukkuja. Aluksi täysin fiktiivisen aseen löytyminen historiallisesti oikeasta lokaatiosta (jossa oli vieläpä oikea vankilakapina samana vuonna mihin peli sijoittuu) tuntuu hönöltä, mutta sitten tulee hilpeä hoksaus: tässä vaiheessa peliähän Mason on kuulusteltavana ja pää täynnä totuusseerumia - ehkäpä traumatisoitunut operaattori vain hallusinoi ja kertoo tarinan väärin. Nerokasta, jos tarkoituksellista. Baikonurin kosmodromiin sijoittuva kolmoskenttä on, mikäli mahdollista, vielä päheämpi: ensin soluttaudutaan neukkurytkyt niskassa sisälle avaruuskompleksiin ja lopulta päsäytetään Sojuz-sukkula taivaalta kannettavalla ohjuksella. Ihan hele-vetin siistiä.



Kolmen loistavan kentän jälkeen Black Ops hyppää vähän perinteisimmille COD-vesille: Vietnamissa vihollista pukkaa näkökenttään loputtomasti ja tehtävän päätteeksi tuhotaan kymmenkunta vihollistankkia yhdellä ohjusjeepillä. Touhu onneksi piristyy nopeasti Hong Kongissa käytävään Matrix-henkiseen tuplapistooliposotteluun ja saturoituu eeppisellä tavalla vuoteen 1945 sijoittuvassa tehtävässä, jossa neuvostojoukot rynnivät etelämantereella natsien viimeiseen linnakkeeseen - vain päätyäkseen brittiläisten SAS-joukkojen väijytykseen. Kentässä tiivistyy monta hienoa asiaa: toisen maailmansodan viimeisen taistelun myyttinen lataus, COD-pelisarjan historian (toisesta maailmansodasta nykypäivään) allegoria sekä historian suurten rattaiden jytke: vanhoista liittolaisista on tullut vihollisia, toveruus on vaihtunut kylmän sodan epäluuloon. Tehtävässä voi nähdä ennennäkemätöntä syvyyttä: ehkä sodassa ei ole mitään järkeä, jos entisistä liittolaisista voi tulla muutamassa päivässä verivihollisia? 

Tässä kohtaa mietin että perkeles, nyt on kyllä paras Call of Duty käsillä ihan selvästi. Juonta kerrotaan hyvin, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, taistelussa on jytyä, grafiikka tukee hyvin pelin tyyliä ja aseet - siitäkin huolimatta että Vietkongin sotilailla on täysin käsittämättömästi liekinheittimiä kalashnikoveissa kiinni - on toteutettu lähestulkoon pelkoa herättävällä tavalla. 

Peli tuntuu olevan jopa oudolla tavalla fiksu. Tapahtumat ovat toki codistisen övereitä, mutta siinä tuntuu olevan pointti - kaikkeen suhtaudutaan niin kyynisesti ja ekstraväkivaltaisesti, että Bloppis tuntuu olevan sodankäynnin irrationaalisuuden kritiikki eikä sen ylistyslaulu. Jopa miehinen kunnian ja toveruuden ylistyslaulut, nuo punasinivalkopuuron peruselementit, tuntuvat pysyttelevän poissa.



Ja sitten putoaa pallo. 

Laosin rajamaille sijoittuvassa Vietnam-tehtävässä fiksuhko ote kirpoaa ja tilalle astuu perinteinen COD-tyhmyys. Jokiveneillä paahdetaan ylävirtaan, poppibiisi raikaa ja talonpoikien hökkelit räjähtelevät iloisessa tulimyrskyssä. Kohtauksella on epäilemättä tavoiteltu samaa fiilistä kuin Ilmestyskirja. Nytin helikopteristormauksessa, mutta pelissä tällainen jukstapositio - eli vetävä musiikki ja hirveät tapahtumat - ei vain toimi samalla tavalla, koska jokiveneellä tykittäminen on oikeasti helvetin siistiä. 

Ja kun se ei saisi olla: rakettien vastaanottavassa päässä on kuitenkin köyhistä oloista vaivalla ponnistava talonpoikaisarmeija, joilla ei todennäköisesti ollut mitään halua osallistua suurvaltapolitiikan kikkelienkalisteluun. Ja se, että peli ei mitenkään tunnu ottavan tätä aspektia huomioon, latistaa Black Opsin matalaotsaisten kerhoon kerrasta - etenkin, kun täysin ylivoimaisella sotakoneella hökkelikoteja pamauttelevat sotilaat öyhäävät kuorossa "They ain't got nothing on us" vailla ironian häivääkään. Ja jotta voisi olla varma, että tämä ei ole satiiria, tehtävän lopussa palataan perinteiseen kaatuneen äärellä nyyhkimiseen ja vihollisen kavaluuden kiroamiseen - vaikka jenkkisotilas on ainoa oma tappio ja justiinsa pistettiin pari kylällistä kehitysmaalaisia kylmäksi. 

Tästä eteenpäin pallo on ja pysyy parketilla: vaikka vietkongilaisten rottatunneleissa revolverin kanssa rymyäminen on sekä klaustrofobista että tylyä (järeäkaliiperisella pistoolilla kun losauttaa parin metrin päästä rintaan niin tulee ruma reikä), sitä seuraavassa kohtauksessa Black Ops sinetöi tyhmyytensä. Kun jenkkisotilas tapetaan kiduttamalla (mihin myös pelin protagonistit ovat syyllistyneet useaan otteeseen), kaikki kyynisyys, kylmänviileä ammattimaisuus ja muut pelin keskeiset teemat heitetään ikkunasta ulos ja tilalle astuu se perinteinen ääliötematiikka, jota jokivenetehtävässä alustettiin. Oikeutetun vihan vahvistamana pelaaja kaappaa venäläisen sotilaskopterin ja toverinsa julman kohtalon kostaen pistää kaiken piparinpäreiksi Hindistä käsin. 

Perse. Tämä on niin miljoonaan kertaan nähty ja niin tyhmää. Voisiko edes yhden kerran videopeleissä käydä niin, että omien miesten tappiot eivät ajakaan protagonistia tunnehohkaiseen ja automaattisesti oikeutettuun, kostonhimoiseen vihaan vaan lannistavaan pohdintaan, jossa päähenkilö tajuaa tuottavansa samanlaisia kammottavan surun hetkiä vastapuolelle joka sekunti? Kyllästyttää kun K-18 tarkoittaa aina ympäriinsä retkottavia suolipusseja ja ei juuri koskaan aikuisten teemojen kypsää käsittelyä.



Loppupeli ei enää pelasta keskivaiheen notkahdusta: kun uskottavuus kerran menee, sitä ei enää näin lyhyen kokemuksen aikana saa takaisin. Sen sijaan mieli alkaa kiinnittää huomiota muihinkin pelin järjettömyyksiin: miksi ihmeessä Vorkutan vankileirillä oli täysin väärällä ajanjaksolla kököttävä saksalainen massiivinen porakone Badger 228? Minkä takia Vietnamissa taistelevilla vietkongin sisseillä on kasvoillaan kambodzhalainen perinnevaate, krama-huivi? Entä jos...entä jos kyse ei olekaan mistään mietitystä konseptista, vaan siitä, että on vain tökitty shokkipisteitä sen kummemmin miettimättä? Ja onhan tässä pelimekaniikassakin perseyttä, nyt kun ehdin sen huomata. Erityisesti nyppii se, miten huonosti omat pitävät omat tulialueensa: vihollisia vuotaa jatkuvasti läpi selustaan ja sivustaan tykittämään. Ja se, miten checkpointien välit on välillä arvottu ihan käsittämättömän pituisiksi. 

Loppu pelastaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. M. Night Shyamalan -tyyppinen twisti on kyllä ihan toimiva näppärä ja normipeliä kekseliäämpi, mutta se on silti pelkkä näppärä twisti hyvän tematiikan esiintuoman loppuviestin sijaan. Black Opsilla olisi nimittäin voinut sanoa vaikka mitä: koko pelin keskeinen skenaario on se, että venäläisten aivopesemää miestä kidutetaan amerikkalaisten kuulustelukeskuksessa - eikö tässä nyt ole kaksi aika selvää langanpätkää, jotka yhteen solmimalla voitaisiin sanoa, että sota on aina aika tyhmä idea? Tai puhua edes jotain joutavanpäiväisestä poliittisesta melskaamisesta, jonka takia miljoonia ihmisiä kuoli turhaan? 

Eikö? Ei sitten. Noh, moninpeli on ihan kiva. Siinä on pikkuisen rauhallisempi ote kuin Modern Warfare 2:ssa ja paljon kivoja pyssyjä. Ja juu, onhan se ihan hassu juttu että Fidel Castro, Robert McNamara, John F. Kennedy ja Richard Nixon. tappelevat zombeja vastaan Pentagonissa. Ja jep, se tuliammuksia sylkevä haulikko on vänkä.

Hittolainen. Se oli jo aika lähellä.

(Black Ops II:n arvostelun löydät täältä!)