FIFA 15

Ihan Messissä
Fifa 15 (Xbox360, useita, 2014)

Minähän en pidä jalkapalloa minään. 

Tai siis, en aiemmin pitänyt. Sitten aloin pelata Fifaa.

Näin ennen futiksen tylsänä, hidastempoisena hiplailuna, jossa ylipalkatut pahvihousut filmaavat vuoron perään Sotamies Ryanin alkukohtaukseen kelpaavaa haavoittumista, kun toinen geelitukka vähän mulkaisee rumasti. Entisenä kiekkomiehenä jalitsun dissailu kävi minulta vanhasta muistista ja ylenkatse korvasi tarkemmalla silmällä tuijottelun.

Olen kuitenkin töiden puolesta viettänyt paljon aikaa lokaatiossa, jossa on Xbox360, Fifa 15 ja innokas savolais-karjalainen urheilumies. Aluksi taaplasin Fifaa lähinnä kohteliaisuudesta, mutta pian peleihin alkoi tulla tuimempaa otetta. Viimeisen kuukauden aikana olen onnistunut, ihmeellistä kyllä, kiskaisemaan itseni jonkinlaiseen Fifa-koukkuun. Matseista on tullut piinaavia trillereitä ja kömpelöstä pallonpökkijästä pystysyöttölinjoja vaaniva nurmikenttien predaattori.





Pääni on semmiosta sortimenttia, että mielenkiintoiset ja loogiset haasteet saavat aivoni aina päräjämään, vaikka aihepiiri ei olisi alun perin kovin paljoa kiinnostanutkaan. Ja sellaista tsälensiä (minä saan käyttää urheilujutuissa tällaisia termejä, jos kerran Juha Tamminenkin saa ylipäätään puhua ääneen) Fifassa piisaa: peliin on mallinnettu erittäin hyvin jalkapallon kaunis dynamiikka, jossa varsin yksinkertaisista aineksista muotoutuu toinen toistaan vaihtelevempia ja monipuolisempia tilanteita. Se mikä jääkiekolle vauhdissa hävitään, se voitetaan taktisuudessa takaisin: maalin tuntumaan voi päästä keskityksillä, näppärällä syöttelypelillä, röyhkeillä juoksuhyökkäyksillä tai ripeillä pystysyötöillä - sekä näitä kaikkia luovasti yhdistelemällä. Fifa mallintaa erinomaisesti futiksen taktisen luonteen: potkun mojovuudella ei itsessään ole mitään väliä, ellei pelisilmä piisaa maalintekopaikkojen luomiseen.

Fifan pelimekaniikan monimuotoisuutta tukee erinomaisesti mallinnettu fysiikka ja sen jatkona luontevasti toimiva animaatio. En sikäli yhtään ihmettele, että esimerkiksi Battlefieldien hahmoanimaatiot ja liikkumismekaniikka on rakennettu FIFA:n perustalle, sillä EA:n ihmismallinnus liikkeessä ja objektien kanssa vuorovaikutettaessa on yksinkertaisesti pelimarkkinoiden parasta ja monipuolisinta. Pallon luonnollinen liike ja pelaajien aidon tuntuinen reagointi tekevät pelistä erittäin emergenttiä, kun mikä tahansa tilanne voi kehittyä periaatteessa mihin suuntaan tahansa. Joskus nakataan rankkarialueen reunalta käsittämätön banaanipotku ylänurkkaan, joskus maalivahti yltää siihen juuri ja juuri sormenpäillään, joskus pallo päätyy kuuden pään kautta täysin tyhjään avopaikkaan.





Elävä boltsifysiikka yhdistettynä huippulokan animaatioon johtaa monipuolisiin pallonriistoihin, hallussapitämisiin, rintakosketuksiin, jalkakikkoihin ja haamutorjuntoihin tiukoissa paikoissa. Fifassa miellyttää myös se, että pelaajien taitotason kanssa ei ole lähdetty turhaa tasapäistämään. Intian maajoukkueen kaltaisilla rupuseuroilla joka toinen syöttö karkaa nappulasta, mutta Ruotsin kanssa on jatkuvasti hiki, kun mörssäri Ibrahimovic vaanii koko ajan paitsiorajan tuntumassa. Huippujoukkueilla pelaaminen on suoranainen ilo, kun syötöt napsuvat juuri sinne minne pitääkin ja pallo pysyy hallussa lähes mahdottomissakin tilanteissa.

Ainoa harmi muuten näppärästi soljuvasta pelistä löytyy EA:n urheilupelille tyypillisesti passiivis-aggressiivisesta tekoälystä. Hyökkäyspäässä konekaverit karkaavat helposti paitsioon ja puolustusalueella ne tuppaavat seisoskelemaan passiivisina kykenemättä tulemaan tarpeeksi ajoissa vastaan, katkaisemaan syöttölinjoja tai ottamaan hyökkääjältä tilaa pois. Tämä johtaa helposti tilanteisiin, joissa vastustaja vain surffaa passiivisen puolustuksen läpi muutaman metrin päähän maalivahdista. Aktiivinen ja tarkka maalivahtipeli paikkaa tätä puutetta, mutta ei tarpeeksi. Samaten epätarkka tuomarilinja aiheuttaa jatkuvasti kränää, mutta tätä on toisaalta vaikea pitää urheilupelissä kokonaan huonona puolena, sen verran voimakasta spekulaatiota ja tunnekuohua puusilmät luovat kotikatsomoon.





Kotikatsomo-termin käyttö ei Fifan kohdalla ole ollenkaan liioiteltua, sillä pelin audiovisuaalinen toteutus on niin lähellä telkkarilähetystä kuin vain suinkin mahdollista. Vaihtelevat ja tarkkaan mallinnetut stadionit, pallon ja pelaajien luonnollinen liike sekä hyvä valonkäyttö yhdistettynä hienosti toteutettuihin hidastuksiin ja lähikuviin luo lähestulkoon täydellisen illuusion oikeasta futismatsista. Xbox360-standardeilla pelaajat näyttävät yllättävän inhimillisiltä ja rauhallisuuteen ja asiallisuuteen nojaava selostajakaksikko viimeistelee tunnelman. Joukkueita riittää valittavaksi älyttömän paljon ja pelin taitotasoa ja sääntöjä voi vapaasti muokata. 

Yksinpelistä en osaa sanoa mitään, sillä minulle urheilupelien pelaaminen konevastustajaa vastaan on puhdasta ajanhukkaa. Hyvän ihmisvastustajan kanssa FIFA:n tunnelma nousee jatkuvasti kattoon ja pelaaminen on erittäin intensiivistä. Harvassa pelissä maalin tekeminen tuntuu niin hyvältä ja palkitsevalta kuin FIFA:n sohvamatsissa.

Kaiken järjen mukaan näin lihovana, kulttuuriarvoja korostavana kvasihipsterinä minun pitäisi inhota jalkapalloa, kaudesta toiseen lähes identtisenä pysyvää Fifaa ja pysähtyneisyydellä rahastavaa Electronic Arts -mörköä, mutta en pysty. Fifa 15 on pieteetillä tehtyä laatutyötä lattiasta kattoon. Ymmärrän sen, että jos julkaisee pelin joka vuosi, sen täytyisi tasaisesti kehittyä. 

Mutta ainakin näin futisummikon silmin on vaikea äkkiseltään keksiä, mitä isoja innovaatioita FIFA enää kaipaa. Se on aika lailla niin hyvä kuin se voi olla.

Rocket League

Maalin teki raketti, pelaajaparka ragetti 
Rocket League (PS4, useita, 2015)

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Riittää kun antaa sille kolme samanlaista kaveriksi, tuuppaa niihin kiinni rakettimoottorin ja antaa tehtäväksi pyöriä kohti valtavaa jalkapalloa. 

Rocket League yhdistää autopelit, Fifan ja Änärin - se tuntuu häkellyttävän laskelmoivasti laittavan läjään kaiken sen, mikä spörttiduudseja konsolin ääreen liikuttaa. Koko konsepti tuntuu pöljältä ja kun hybridien tunnusmerkkinä on yleensä se, että ne eivät sisällä mitään parhaita puolia yhdestäkään ahmaisemastaan osatekijästä, Rocket Leaguen ei pitäisi toimia. 

Mutta se toimii. Pelottavan hyvin. Niin hyvin, että koko syksyn aikana ylivoimaisesti eniten pelitunteja - Battlefrontin betasta, PS4:n uudesta Minecraftista ja South Park -ropesta huolimatta - on uponnut ylivoimaisesti eniten rakettipalleiluun. 

Rocket Leaguen keskeisimmässä pelimuodossa pelataan viiden minuutin nettimatseja ihmisvastustajia vastaan. Bottipelejä, pelimuotojen ruljausta ja muuta säätämistä on tarjolla runsain mitoin, mutta Ainoa Oikea Tapa matsata on pelata peruspeliä joko neljän tai kuuden pelaajan kesken verkossa. Kaksi vastaan kaksi -matsit ovat älyttömän intensiivisiä, kolme vastaan kolme tarjoaa vähän enemmän tilaa taktikointiin.

Pelikentät ovat juuri oikean kokoisia: keskikentällä piisaa lääniä mutta maalin edessä fiilis on kuin Tokmannin jakaessa ilmaisia ämpäreitä - etenkin kun peliin on haettu jalitsua kovempaa tempoa tekemällä päädyistä suljettuja ja lisäämällä niihin lätkäkaukalomaiset rännit, joita pitkin palloa on helppo siirtää maalin edustalle. 

Kuulostaa simppeliltä mutta ei ole, kiitos hyvän ajomallinnuksen ja fysiikkamoottorin. Matsien tempo on järkiään kova ja kentältä kerättävien buustipakkausten energia mahdollistaa ärhäkän päästä päähän sahaamisen. Rocket Leaguen omaperäinen twisti tulee juuri sen hölmöimmältä kuulostavasta ideasta, siitä että pelaajan paikalla on hölkkäävän Sapiensin Homon sijasta ärhäkkäästi singahteleva automobiili. Koska autolla ei tehdä nopeita paikallaan kääntymisiä tai sivuttaisliikkeitä, tällaista pallopelidynamiikkaa ei ole vielä koettu missään - paitsi pelin edeltäjässä, Supersonic Acrobatic Rocket-Powered Battle-Carsissa, joka ihme kyllä jäi marginaalihuviksi noinkin vetävästä nimestä huolimatta. 

Autojen kääntösäde on iso verrattuna ihmisapinaan ja tilanteet järkiään nopeatempoisia, joten alussa pelaaminen on turhauttavan vaikeaa. Rassin saaminen oikeaan linjaan pallon kanssa tuntuu olevan puoleksi mahdotonta ja raivon partaalle vieviä ohivetoja tulee enemmän kuin kännisten kanssa jaetussa hold 'em -pöydässä. 

Ja sitten sitä tekee ensimmäisen törkeän hienon maalinsa ja on pahasti koukussa. 

Vaikka autojen kääntyminen maassa on hidasta, ilmojen tiellä menoa ei tervaa mikään. Yhdellä näpäytyksellä auto lähtee loikkaan ja tuplapainalluksella saa kehiin tuplahypyn, jolla ilmavimmat pallot muuttuvatkin yhtäkkiä yliviheltävistä toivottomuuksista täysin pelattaviksi tilanteiksi. Autoja pystyy kääntelemään ilmalennon aikana monipuolisesti ja pian hätäisten räkäisyjen sijaan pirssillä pystyy hämmästyttävän pehmeisiin kosketuksiin, jotka pökkäävät pallon juuri oikeaan paikkaan. 

Koska maalin tekeminen muulla kuin tuurilla on oikeasti hiton vaikeaa, jokainen tarkoitettuun paikkaan kolahtava nahkakuula irrottaa pelurista spontaaneja riemun tuntemuksia. Taitavimmat tyypit vievät homman tästä vielä pykälää pidemmälle ja hoitavat homman kokonaan ilmasta käsin - kun ensimmäisen kerran näkee vastustajan pökkäävän pallon päiden yltä villaisella tatsilla verkkoon, suu loksahtaa auki.

Silti, kuten nettipeleissä aina, matsien tason määrittää lopulta peliseura - ja siinä Rocket League on parempaa keskitasoa: ei ongelmaton, mutta yleensä pelattava ja usein jopa nautittava. Koska kaikenlainen perseily on tehty hyödyttömäksi ja battlefieldmaisesti melkein kaikesta joukkueen eteen tehdystä ropsahtaa pisteitä, suoranaista sikailua näkee rakettikentillä yllättävän vähän. Rocket Leaguessa ei pärjää ilman joukkuepeliä, joten jokainen peliin jumahtanut on vähintään välttävästi solidaarinen. Pelin pikachatti mahdollistaa nopean kehumisen ja sen johdosta Rocket Leaguesta välittyy paikoin jopa herrasmiesmäinen ote. Toisaalta kanssapelaajien dissaaminen on välillä niin sakeaa, että olen ottanut pelistä pieniä breikkejä väsyttyäni jatkuvaan toksiseen länkytykseen.

Urputtajien kanssa kuitenkin pärjää siedettävämmin kuin niiden, joilla ei ole mitään käsitystä pallopelin mekaniikasta tai todella vähän intoa puolustamiseen. Välillä turhauttaa niin maan helvetisti, kun joukkuekaverit säntäävät suuna päänä pallon ja yksilömaalien perässä, eivätkä edes yritä ryhmittyä maalin eteen vetopaikkaan, vaikka kuinka tarjoilisi namupassia jäähdytinsäleikköön. 

Osa pelaajista taas ei tajua ei sitten millään, että jos maalivahdin paikalta porhaltaa kerta toisensa jälkeen hyökkäyspeliin mukaan, niin maalille ei jää kukaan ja vastustaja voittaa. Pääsääntöisesti pelaajat kuitenkin yrittävät parhaansa ja välillä nähdään huikeita esimerkkejä ilman puhekommunikaatiota tapahtuvasta parviälystä, kun kolme toisilleen tuntematonta ihmistä ketjuttaa hienon aaltohyökkäyksen ja viimeisenä maalipaikkaan rynnännyt lopsauttaa toisen reboundin vastustamattomasti sisään. Siirtymällä kasuaalimatseista rankattuihin otteluihin taso nousee, mutta niin nousee toisaalta myös turpaanoton ja turvansoittamisen määrä.

Paketti viimeistellään näppärällä ja nopealla grafiikalla sekä upeilla stadioneilla. Yksityiskohtaisuudesta ja silti funktionaalisesta grafiikasta kertonee se, että eräässä areenassa katto on värjätty joukkueen värin mukaan - eli kun olet oranssin joukkueen päädyssä, lasin läpi tuleva valo taittaa sävyltään punaiseen päin. Näin pysyy pelkällä valon väriä havainnoimalla selvillä siitä, missä päin kenttää luuhataan. Nerokasta.. 

Kontrollit ovat tarkat ja luontevat. Erityisen mielissäni olen näinä valikkosahaamisen kulta-aikoina siitä, että pelin käynnistymisen jälkeen matsaamaan pääsee kolmella napinpainalluksella. Nettikoodi on hyvää ja toimii huonommillakin yhteyksillä kohtalaisesti, mikä on näin pikkutarkalle ja reaaliaikaiselle pelille elinehto. Erityisen hienona kädenojennuksena samalla sohvalla viihtyville pelaajille pidän sitä, että myös split-screen-moninpelillä pääsee kaverin kanssa nettimatsaamaan. 

Vaikka autot eroavat toisistaan vain hitboxin koon, ei tehojen tai ajettavuuden sijaan, utojen kustomointi on toteutettu sulavasti ja se sisältää riittävästi vaihtoehtoja omannäköisen värmeen verstaamiseen. Ainoastaan äänimaailma on vähän hukattu mahdollisuus ja välillä valikoissa pauhaava konepoppi väsyttää. Vähän kaipaisin touhuun myös persoonallisuutta: yleisö on kirjaimellisesti kasvotonta massaa, värimaailman keskiöön on valittu läpikulutetut vastavärit sininen ja oranssi ja ylipäätään ulkoasuun on käytetty vähän liikaa hiekkapaperia. 

Rocket League tuli täysin puskista ja vei mukanaan - enpä olisi arvannut, että näin hienona pelisyksynä huomioni varastaa kahden vähiten kiinnostavan pelityypin (auto- ja urheilupelit) hybridi. Rakettipallossa on kuitenkin jotain erittäin harvoin tavattavaa vetovoimaa - arcaden jumala kääntää iltalevolla tyytyväisenä kylkeään, kun peli on näin helppo tajuta mutta niin hiton hankala oppia hyvin.

Rocket Leaguen imusta kertoo sekin, että kaikki peliä edes ohimennen vilkaisseet ovat jumittuneet ruudun ääreen ja jääneet jännittyneinä kannustamaan. Siksi vähän ihmettelen, miksi vuosienkaan aikana Rocket League ei ole noussut suurempaan suosioon E-sportsin saralla. Periaatteessa Rakettiliiga olisi  voinut olla jopa se peli, joka myy elektronisen urheilun suurelle yleisölle: pelin idea on maallikolle pikkuisen helpommin tajuttavissa kuin Counter-Striken pomminpurkusysteemit ja aseiden ostelu.

Noh, ehkä sitten joskus.