Day of Defeat

Päihityksen päivä
Day of Defeat (PC, Mac, Linux, 2003)

2000-luvun vaihteessa toinen maailmansota oli Sotamies Ryanin ja HBO:n Taistelutovereiden myötä kuuminta hottia, mutta pelirintamalla oli Medal of Honoria lukuunottamatta hiljaista. Ja sitten Half-Lifeen pamahti ilmaiseksi toista maailmansotaa realistisesti käsitellyt modi Day of Defeat - aseet olivat ehtaa tavaraa, kentissä lojui tiikerinraatoja ja Omahan hiekkamäkijuoksuunkin pääsi osallistumaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun hoksasin, että MG-42:n saa tällättyä etujaloille ja roivittua kuulaa niin maan perkuleesti aidolta kuulostavan ruilutuksen saattelemana, olin myyty.

Mutta kuten Halffiksen modeissa oli tavallista, Day of Defeat oli moninpelimodi ja meidän laniporukkamme sen isoihin puitteisiin väistämättä liian pieni. Urhoollisesti sitä kyllä kokeiltiin (varmaan lähinnä meikäläisen painostuksesta), mutta ikinä touhu ei oikein iskenyt kipinää. Kotonani oli vain nettipeluuseen kelvoton 56-kiloinen modeeminpurnake, joten yritin sinnikkäästi pelata mutsin työpaikalla täysin toimistokäyttöön varatulla koneella. Kun kerroin pelin sisäisessä chatissa pelaavani ilman 3D-korttia, toinen linjoilla notkunut valopää kuittasi pelaavansa ilman monitoria. Niin alkeellisin kamppein oltiin liikenteessä. Ja sitten tulivatkin kehiin Medal of Honor ja Call of Duty, toinen maailmansota pamahti mainstreamiin myös pelipuolella ja Day of Defeat jäi ajan jalkoihin - pienenä kivenä kalvamaan ja muistuttamaan, että enkös ollutkin hyvä. 

                                                                                                                                                                        
Steam on erinomainen kampe nuoruusvuosien pelimissauksien paikkailuun ja yllättävää kyllä, myös alkuperäiselle Day of Defeatille riittää edelleen innokasta pelaajakuntaa. Niinpä pääsin tuoreeltani ja minkään muuttumatta toteamaan, vieläkö pelissä piisaa särmää.

Ei. Ei kyllä piisaa.

Counter-Strike 1.6:sta uudelleenlämmitellessäni sain useaan otteeseen todeta, että pelissä ehtii juuri ja juuri saada vilauksen vihollisesta ennen kuin nappi tulee otsaan. Day of Defeat vie homman vielä pidemmälle:  vihollista ei ehdi edes nähdä, kun viikate jo kopsahtelee merkitsevästi olkaluuhun. Day of Defeat on totaalisen armoton ja aseet äärimmäisen tappavia, yleensä henki lähtee ensimmäisestä luodista. Tähän päälle kun lätkäistään Halffiksen moottorin syheröisiksi pakottamat pelialueet ja kaikesta tasaista massaa tekevä lattea valaistus, niin koetapa sieltä sokkelomöhnästä kenttänsä tuntevaa konkaria saada jyvälle. Ei onnistu kuin kerran 20:sta (mutta sen kyllä sitten muistaa!).

Vaikka realismipainotteisessa mäiskeessä on oma julma viehätyksensä, Half-Lifen ikä näkyy DoDiksessa paljon rumemmin kuin Counter-Strikessa. Aihevalinnan vuoksi Day of Defeat joutuu pakosta käyttämään paljon ulkokenttiä, mikä ei ole koskaan ollut Halffiksen pelimoottorin ominta osaamisaluetta - peli on rehellisesti sanottuna älyttömän ruma (ja tämä tulee mieheltä jonka mielestä Operation Flashpointissa on oikeastaan aika hieno grafiikka). 



 
Kentät ovat kyllä useimmiten hyvin suunniteltuja ja niitä piisaa (eräällä serverillä valittavana oli hulppeat 500 karttaa), mutta nestoripelaajien ulkoa osaamat ampumalinjat yhdistettynä äärikulmikkaaseen liikkumiseen tekevät mapeista melko joutavanpäiväistä hölkän ja pikakuoleman vuorottelua. Myös pelimekaaniset ratkaisut tuntuvat kertakaikkisen elähtäneiltä: matsin loppua ei tahdo hoksata oikein mistään ja spawnauspisteet eivät liiku vallattujen lippujen mukana, jolloin peli aloitetaan aina kentän perältä ja jolkotellaan pari minuuttia täysin autioiden takalinjojen lävitse.

Ei Day of Defeat kuitenkaan ole ansioita vailla: aseet on mallinnettu helvetin uskollisesti Garandin rekyylin repivyyttä myöten - näillä vehkeillä ampuessaan tuntee todella tekevänsä rumaa jälkeä. Liikkuminen on realistisen hidasta, parhaiten osuu pötköasennosta (siis makuulta, ei slaavikyykystä) ja pääosuma iskee kypärän nupista. Lisäksi sotahistorianörttiä ilahduttaa se, että peliin on mallinnettu harvemmin nähdyt brittiläiset sotajoukot (ja näiden kapea asevalikoima - briteillä tussareita on tasan viittä kappaletta, kun natsisotilaat saavat valita omansa melkein kymmenen torrakon valikoimasta. Epäreilua? Valita historialle.). Erityisesti minua ilahdutti pelin tapa karsia tarkka-ampujien ja sinkomiesten määrä todella pieneksi.

Nämä pienet yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä pelastamaan Day of Defeatia - se on väistämättä kehäraakki, jonka paras potku loppui jo edellisen vuosikymmenen alkupuoliskolla. Matalamman realismitason sotijaukkeliakkelit löytävät parempaa mättöä Call of Duty 2:n tai Call of Duty: World at Warin suunnasta ja realismifriikkejä taas miellyttänee enemmän Red Orchestra.

Mitään isompaa vikaa Doddiksessa ei ole, mutta ei myöskään mitään varsinaista syytä sen pelaamiseen. Olen pahoillani, DOD, mutta päiväsi ovat päihitetyt. 

Counter-Strike 1.6. (PC, 1999)

Kun me terottiin

Counter-Strike 1.6. (PC)

Kountteri. Kauntteri. Kynäri. Seeässä. 

Nimiä Counter-Strikella piisaa. Ja myyntikopioita: peliä on pistetty liikenteeseen mualimanlaajuisesti yli 25 miljoonaa kappaletta. Eli sen verran että jokaisella suomalaisella olisi kytevän masennuksen lisäksi hallussa viisi kappaletta Counter-Strikea. Jos siis ostaisivat elämäntuskaansa liikaa tietokonepelejä eivätkä ämpärillistä viinaa. 

Eikä lapiotavaruus ole tapahtunna syyttä: Counter-Strike on PC-pelaamisen ehdoton klassikko. Kauntteri vaihtoi Unrealin ja Quaken höpönpöppööpyssyt ja fantasiahahmot ärmeisiin solttuihin ja jihadisteihin - tyylivalinta, joka on voimassa vielä tänäkin päivänä. CS myös populisoi ja popularisoi taktisen tason sotilasräiskinnän massoille - nykyinen nettiräiskinnän superjyrä, Call of Duty-sarja, on Kynärille paljon velkaa: tiiviit kartat, aidot aseet, terroristit vastaan erikoisjoukot-teema, nopea tempo. CODin erottaa Kountterista lähinnä vain parempi grafiikka ja piripäisempi pelitahti. Counter-Strike oli myös ensimmäisiä modeja, jotka kelpasivat kaupalliseen levitykseen - Day Z, DOTA ja Red Orchestrat tuskin olisivat olemassa ilman Counter-Striken menestystä. CS:n pelipaita tullaan syystä jäädyttämään Pelihallin kattoon - jos tämä virtuaalikenttien Raipe nyt ikinä malttaa eläkkeelle lähteä. 

Half-Lifen ilmestyttyä 2000-luvun taitteessa minä olin vasta yläasteikäinen nassikka, mutta sentään uuden peli-PC:n ja hyvän laniporukan omaava nassikka. Counter-Strikesta muodostui verkkopeli-iltamiemme selkäranka (legolaadulla pyörivän pornon lisäksi). Aamuyön tahmaiset kynäri-istunnot ovat teini-ikäni tärkeitä rakennuspalikoita siinä missä ne aamyön toiset tahmaiset sessiot. Sitä muistojen määrää! Häviävä vastapuoli valitti aina, että heillä on huonommat aseet, riippumatta siitä kummalla puolella pelasivat. Go go go! -huudot ja Italy-kentän oopperalaulanta tulevat eksakteina ääninä päähän ilman eri käskyä ja aivoihini on syväkoodattu de_dustin pohjapiirros. 

Counter-Strikea pelattiin niin paljon siksi, että se on samaan aikaan äärimmäisen yksinkertainen ja helppo oppia, mutta myös helvetin vaikea ja haastavan tunnelmallinen räiskintäpeli. Jokainen tajuaa, mitä panttivangin pelastaminen ja pommin asentaminen tarkoittaa. Kenttäsuunnittelu on selkeää ja takavarmistetut kämppipaikat harvassa. Rynnäkkökiväärissä on piippu ja sen kun osaa suunnata vastustajan naamaan, homma toimii. Aseiden ostaminen tapoista tienatulla rahalla ja eräkohtainen kuoleman pysyvyys tuovat toimintaan tiimipeliä ja yritystä, sillä päättömällä äpöstämisellä pääsi vain toviksi laulukuoroon muiden riemua katselemaan. Jokainen elementti on tarpeellinen eikä mitään turhaa ole. Pitkä kehityshistoria on vielä mahdollistanut kertakaikkisen toimivat serverijärjestelmät mappien äänestämisineen ja loputtomine karttavalikoimineen. Jos tehdashalleissa nujuaminen alkaa nyrppiä, vaihtoehtoja löytyy lännenkylästä suomalaisen saunamaiseman kautta lähi-Lidlin (ei, tämä ei ole vitsi eikä liioittelua).

Sellainen on Counter-Striken historia, mutta miten Kountteri toimii herran vuonna 2014? Helvetin hyvin, jopa häkellyttävän hyvin. 

Peli toimii edelleen kuin rasvattu (jos ei ota huomioon Halffiksen moottorin lievää nykivyyttä ja hätäisyyttä ohjauksessa) eikä pelimekaniikka ole vanhentunut vajaassa 20 vuodessa mihinkään - lähinnä siksi, että sotilasräimeen kehitys on polkenut pienen ikuisuuden paikallaan, mutta eihän se Countterin vika ole. Grafiikka on kieltämättä törkeän karua, mutta se näyttää sen minkä pitää ja edelleen pirkuleen terävä äänimaailma maksaa tunnelmalle takaisin sen, minkä visuaalinen ilme jää velkaa. Kynäri on edelleen häkellyttävän hyvin voimissaan, jopa täysin paikalleen seisahtaneessa - ja monien, myös minun mielestäni ainoassa oikeassa - 1.6.-kehitysversiossaan. Kympin hinta Steamista tästä peliklassikosta täysine verkkopelioikeuksinen ei ole paha hinta, onhan kyse isosta lohkareesta pelaamisen historiaa. 

Kunhan vain pälli kestää. Counter-Strike 1.6. ei nimittäin ole heikkojen peli.

Pojanjullina lanittaessani olin sitä kautta pyllyhousu, että treenasin karttoja kotona botteja vastaan sillä suloisella lopputulemalla, että olin verkkopeleissä käytännössä täysin ylivoimainen. Tuo maaginen gloorian tunne katosi yleisillä servereillä noin sekunneissa: en muista saaneeni tällä tavalla turpaani sitten puristettuani nuorisovankia tuttavallisesti munista. 

Ymmärränhän minä, että pelikavereilla on takanaan melkein 15 vuotta enemmän treeniä kuin minulla, mutta kyllä se vain korpeaa kun Latvian_Gamer95 hyppää kulman takaa kiikarikivääri ojossa ja losauttaa kesken lentonsa täysmetallivaipan silmieni väliin. Kill/death-ratiot ovat olleet kautta linjan niin rumaa katsottavaa, etten kehtaa niitä täällä mainita. Kerran noin kahdessatoista roundissa minäkin saan jonkun hengiltä, mutta varsinaisesti mitään hyötyä minusta ei joukkueelleni ole. Eikä tule olemaan vielä pitkään, pitkään aikaa. 

Mutta jos kestää kuolleen painon roolin ja sinnikkäästi opettelee, niin kaatoja alkaa tulla. Ja silloin Counter-Striken addiktio jysähtää päälle. Ei nimittäin ole monta vastaavaa voimantunnetta, kun tällaisessa taitopelissä onnistuu livahtamaan vihollislinjain taakse ja kahdella täsmäsarjalla losauttamaan älykkään vastataistelijan harmaapoimut tapettia värittämään. Ja kun pystyy yksinäisenä sutena tappamaan kolme vihutaistelijaa ja klaaraamaan erän itselle  täysin kaikki todennäköisyyksiä vastan, sen jälkeen seisoo noin viikon. Pikkuhiljaa pelistä alkaa oppia pikku jippoja: kannattaa tähdätä vääräoppisesti suoraan päähän, kalliita rynkkyjä on ihan turha ostaa ja sivustreiffaaminen on voiton avain. 

Varoituksen sana on siis paikallaan: kun Kountterin alkaa oppia, siitä on vaikea päästää irti - ihan siitäkin käytännön syystä, että jos ei tasaiseen treenaa, niin ei myöskään pärjää. Edessä on monen monta sinnikästä tuntia ysärigrafiikkaa katsellen ja askelten klopsetta kuunnellen. Ja sekinhän siinä perkeles on, että muistakin tulee koko ajan parempia. 

Noh, onpahan hyvä syy pistää lanit pystyyn, niin pääsee sitten serverikokemuksella kaverinyyppiä vastaan pätemään.