Battlefield 1 (2016)

Länsirintamalta paljon uutta
Battlefield 1 (PS4, Xbox One, PC, 2016)

Battlefield 1 on vuoden 2016 tärkeimpiä pelejä.

Näin ei pitänyt käydä. Trailereiden perusteella olin jo jäävännyt itseni DICE:n tuoreimmasta verkkoräiskinnästä: ensimmäinen maailmansota tuntui aiheena epätoivoiselta laarinpohjan kaapimiselta. Ilmalaivojen, värikkäiden räjähdysten ja brutaalin lähitaistelun kombo tuntui olevan hahmoton klöntti. Pelin lopulta ostettuani oli edessä vielä perinteinen DICE-jumppa: ensin 22 tuntia syystä tai toisesta kestänyt asennus, sen jälkeen toistuvaa pelaamattomuutta EA:n servereiden heitellessä nurin. 

Jaahas, ideatonta ja kiireessä tehtyä rahastuspaskaa, samaan jonoon Battlefield 4:n ja Battlefield Hardlinen kanssa, tuumasin. Ja sitten pääsin pelaamaan ja tajusin, että Battlefield 1 on ehkä paras Bäfä ikinä ja parhaita pelaamiani verkkoräiskintäpelejä.

Se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että audiovisuaalisesti BF1 on törkeän nätti ja hyvän kuuloinen. DICE:n grafiikanteon ainutlaatuisuus on siinä, että he tuntuvat ainoana poppoona koko alalla tajuavan realistisen valonkäytön merkityksen grafiikalle. Olkoonpa kyse laskevasta auringosta Lontoon yllä, hiekka-aavikon rajuista kontrasteista tai sateen jälkeisen metsän utuisesta kosteudesta, maisemat edustavat peligrafiikan selvästi fotonirealistisinta kärkeä. Paikoittain suorastaan pelottavan aidolta näyttävä animaatio ja vakuuttavat partikkeliefektit viimeistelevät paketin - se tuo sotaan tuimaa uskottavuutta, kun vihollinen retkahtaa tonttiin kuin oikea ihminen ja tankit katoavat tykkinsä laukaistuaan paksun pöly- ja savupilven taakse.

BF4:ssa esitelty Levelations-elementti on maltettu vaimentaa Michael Bay-henkisistä pilvenpiirtäjien sortumisista realistisiin sääefekteihin, joilla on aidosti vaikutusta taistelun dynamiikkaan - yhtäkkiä nouseva sumu pakottaa lähitaisteluun.  Äänimaailma rytisee, ujeltaa, paukkuu ja vonkuu paikoitellen niin inhottavan aidon kuuloisesti, että pää nytkähtelee vaistomaisesti alaspäin kranaatinvihellysten tahtiin. Erityisen ikäviä ovat erilaiset oman pään osumaäänet, tulipa kuolema sitten teroitetun lapion tai täysvaipan muodossa. 

Sotilaan liikkumisessa on päästy eroon BF4:sta riivanneesta tietystä epätarkkuudesta ja kelluvuuden tunteesta. Taistelija liikkuu särmästi, täsmällisesti ja luonnollisesti - ja sillä on pelille valtavan iso merkitys. Luonnollinen liikkuminen mahdollistaa vaistonvaraisen toiminnan taistelukentällä: kun kulman takia pyrähtää yhtäkkiä esiin vihollisen tankki, pelaaja pystyy muutamassa sekunnissa kipaisemaan jalkeille, hyppäämään nopeasti muurin taakse turvaan ja iskemään naaman turpeeseen. 

BF1:sta pelatessa minulla on jatkuvasti tunne siitä, että selviytyminen on kiinni tasan omista reflekseistä sekä tulen ja liikkeen saumattomasta yhteiskäytöstä. Bäfässä taistellaan vihollista eikä kontrolleja vastaan. 

Yksinpeli toimii yllätyshyvin. DICE:lla on ollut kimurantti paikka sovittaa soolotehtävissä yhteen kaksi kovin erilaista elementtiä, Battlefieldin pelimekaniikan opettaminen ja sodanvastaisten teemojen kertominen yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta. Hommassa onnistutaan yllätyshyvin. DICE on uskaltautunut pois Call of Dutyn matkimisesta soolokentissään - toisaalta sitten nyt ollaan enemmän rähmällään Ubisoftin suuntaan, sillä aika monessa mapissa sissitetään vihollisleirejä yksin kumoon puhtaasti uusista Far Cry-peleistä kopioidulla tyylillä.

Suunta on silti oikea: kentissä on paljon keskivertoräiskintää enemmän tekemisen vapautta ja taktisia valintoja, eikä rännissä juoksemisen fiilistä tule kuin muutamassa harvassa kohdassa. Parhaimmillaan peli jopa herättää muistoja klassisesta Operation Flashpointista. Tehtävät on erinomaisesti rytmitetty: esimerkistä käyköön tankkikampanjan tehtävä, jossa ensin hiippaillaan yössä täysin alivoimaisena hiirenä nyysimässä varaosia tankkiin ja aamulla karautetaan katarttisesti samaan leiriin rautaperkeleen kaikki putket kuumana hehkuen. 

Etukäteen manaamani ensimmäinen maailmansota osoittautuu erinomaiseksi aihevalinnaksi. Kyse oli armottomasta verilöylystä, jossa esiteolliset sotataktiikat törmäsivät teollisen ajan massamurha-aseistukseen - sotilaita kuoli ja kuoli ja kuoli ja pääsääntöisesti aivan turhaan. Rintamalinjat eivät liikkuneet, mitään ei saavutettu. 

Tämä massalahtaamisen tematiikka ei jää Battlefield 1:ssa pintasilaukseksi: taistelukentällä kuollaan jatkuvasti brutaalisti. Elossa ollaan yleensä muutama minuutti kerrallaan, kunnes tankki ajaa päältä, liekinheitinmies tekee pelaajasta soihdun tai sakemanni iskee hakun kaulavaltimoon. Tutoriaalitehtävässä tajuaa nopeasti, että "You are not expected to survive" ei ole korulause. Grafiikan tietty lohduttomuus ja äänimaailman ruhjovuus vievät kokemuksen päätyyn asti.




Ensimmäinen maailmansota myös tuo verkkoräiskintöihin sellaiset ennennäkemättömät kauhut kuin ilmalaivat ja panssarijunat, jotka ovat molemmat omiaan aiheuttamaan harmaita hiuksia yksittäiselle tetsaajalle. Samaten maailman ensimmäiset panssarivaunut ovat aidosti pelottavan oloisia teräshirviöitä, joita on panssarintorjunta-aseiden alkeellisuuden vuoksi todella vaikea saada tuhotuksi. Tankkien ylivoimaisuus varmasti ärsyttää osaa pelaajista, mutta minusta fiilis on juuri oikea: panssarivaunun ilmestyessä näkyviin ajatuksen pitääkin olla "voi paska, nyt muuten kuoltiin". Yleisin reaktio vaunun tullessa vastaan on käännähtää kannoillaan ympäri ja pinkoa karkuun, mikä sopii pelin armottomaan yleisluonteeseen hienosti. 

Tyly linja jatkuu myös käsiaseissa: ne ovat hiomattomia tappovehkeitä, jotka näyttävät hirveiltä, kuulostavat pahalta ja tekevät yllättävän nopeasti rumaa jälkeä. En muista, että yhdessäkään pelissä olisi päästy näin lähelle sitä arveluttavan nautinnollista tunnetta, mikä oikeilla aseilla ampumisesta tulee. 

Moninpelin pelivalikoimapuolella merkittävin uudistus on Operations-pelimoodi, joka on eräänlainen Rushin ja Conquestin, Bäfän suosituimpien pelimuotojen, hybridi. Rushista lainataan suoraviivaisena etenevä rintama, joka pakottaa taistelun kahteen tai kolmeen polttopisteeseen, Conquestista taas otetaan mahdollisuus vallata liput tarvittaessa takaisin. Operationsissa erityisen hienoa on se, että se niputtaa erilliset kentät peräkkäisiksi minikampanjoiksi - hyökkääjillä on kolme mahdollisuutta napata kaikki pisteet haltuunsa ja puolustaja yrittää kaikin keinoin kuluttaa hyökkääjää. Kun kaikki sektorit on vallattu, jatketaan seuraavassa mapissa.

Näin syntyy tähän mennessä Bäfän vahvin illuusio merkityksellisestä taistelusta - se on täysin eri maailmasta kuin Conquestin lipulta lipulle rällääminen. Toisaalta Operationsin paras puoli on myös sen suurin heikkous: pienelle alueelle painettu 64 pelaajan mäiskintä on niin intensiivistä ja väsyttävää, ettei sitä jaksa kovin monta rundia putkeen. Operationsin jälkeen Conquest tuntuu virkistävältä sunnuntaisotimiselta. Kartat ovat BF4:n sinnepäin vetämisen jälkeen täsmäannos helvetin hyviä mappeja: maisemat vaihtelevat tiheistä lehtimetsistä aavikoihin ja isoihin kaupunkeihin. 

Tarkkasilmäinen lukija on tässä vaiheessa saattanut jo laittaa merkille erään asian: tässä arvostelussa on jo tähän mennessä puhuttu paljon siitä miten armoton, brutaali ja väkivaltainen peli Battlefield 1 on. Onko sen pelaaminen sitten hauskaa? Ei läheskään aina. Ja juuri se tekee tästä Bäfästä hyvin erilaisen kokemuksen.

Realistinen grafiikka, repivä äänimaailma ja autenttinen animointi vievät mielen välillä ahdistavan lähelle sotimisen todellisuutta: kohti spurttaava ylpeä alppijääkäri muuttuu yhdellä konepistoolin sarjalla tiellä makaavaksi mitättömäksi mytyksi, mikä hirvittää kaikessa aitoudessaan - animaation luonnollisuus tekee tässä kohtaa valtavan paljon. Liekinheitinsotilaan paniikki hänen yrittäessään repiä osuman saanutta polttoainesäiliötä selästään on niin täynnä aitoa inhimillistä hätää ja kauhua, että näkyyn ei tahdo tottua millään. 

Etenkin Operationsissa iskee välillä suorastaan paniikki, kun ilma on täynnä savua ja tulta ja vihollisia vain tulee ja tulee. Tunnelma on tasaiseen niin painostava ja päällekäyvä, että en voisi edes kuvitella pelaavani Bäfä ykköstä krapulassa. Välillä pelistä tulee pidetyksi pidempiäkin taukoja, kun jatkuva myllytys ja sodan kauhut tuntuvat aidosti raskaalta ajatukselta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun videopeli herättää minussa edes etäisesti taistelustressiä muistuttavia tunnetiloja.

Tyylin armottomuus ja kouriintuntuvuus herättää väkisinkin täysin uudenlaisia ajatuksia: kerran kuolin vihollisen kk-sarjaan vain siksi, että en hätäpäissäni saanut räpelletyksi ovea auki. Ja samassa tajusin, että näin on kaikella todennäköisyydellä käynyt oikeassakin elämässä ja monesti, henki lähti näin turhan inhimillisen kämmin takia. Mutta toisin kuin minä, ne kaverit ei saanut respawnia. Masentavaa. 

Hauskan räiskintäviihteen vääntäminen edes tämän verran inhorealismin suuntaan selittyy Bäfä ykkösen useammasta nurkasta versovasta pasifistisesta asenteesta. Sodan julmuus ei ole Call of Dutyn No russian -massamurhakentän kaltainen markkinointikikka. Battlefield 1 on aidosti sodanvastainen räiskintäpeli, niin oudolta kuin ajatus tuntuukin. 

Pasifistinen linja tulee erityisesti esiin soolokampanjatehtävissä, joissa isojen spektaakkeliräjähdysten (poislukien se ilmalaivatehtävä, myönnetään) sijaan korostuvat pienet inhimilliset tarinat. Fokus on tiiviisti ihmisissä sekä heidän reaktioissaan sotaan. Vaikka tarinoiden lähtökohdat ovat Korkeajännityksensä lukeneille tuttua huttua (tiensä pilotiksi ketkuileva korttihuijari, vanha veteraani huolehtimassa noviisista maihinnousussa), pienet yksityiskohdat ja tarkka kasvoanimaatio pitävät touhun jatkuvasti inhimillisenä ja sitä kautta kiinnostavana. 

Ihmiset tuntuvat aidoilta ja heidän kohtaloistaan välittää yllättävän kovasti ottaen huomioon kamppisten lyhyen keston. Itse asiassa erään minikampanjan päätteeksi huomasin silmieni sumentuvan kyynelistä, mikä on ensimmäinen kerta sotaräiskintäpelissä ikinä. Hatunnoston paikka. 

Ja jos joku vielä epäilee Pasifisti-Bäfää meikäläisen omaksi virhetulkinnaksi, yhdessä soolotehtävässä lennetään valkoisella kyyhkyllä kuumaisemaksi myllätyn taistelukentän yllä eteerisen pianomusiikin soidessa. Jep, onhan se aika banaalia, mutta joskus alleviivaustussillekin on käyttönsä. 

Ainoastaan loppuvideossa DICE vähän pudottaa pallon nostamalla kärkeen väitteen, että kunnian puolesta taistelleita sotilaita ei tulla unohtamaan (mitä jokainen voi kokeilla mainitsemalla nimeltä yhden Suomen sodan veteraanin. Ja ei, Sven Dufva ei ollut todellinen henkilö). Toisaalta ratkaisu on ymmärrettävä: jos tehdään veteraanien kärsimyksistä peli, ei sitä oikein voi lopettaa sanomalla, että he todennäköisesti kuolivat turhaan. 

Ja toki on myönnettävä sekin, että ihan loppuun asti DICE ei halua inhorealistista sotavisiotaan viedä: räjähdyksistä huolimatta sotilaiden raajat pysyvät kiinni vartalossa ja kentällä makaavan vainajan voi potkaista pystyyn yhdellä kanyylin tökkäyksellä. Toisaalta sodan viihteellistämisaspektit tuntuvat myyntimäärien maksimoimiselta alemman ikärajan takia, toisaalta ne tuovat tarpeellista kevennystä muuten hyvin intensiiviseen kokemukseen - ja raa'an kuorensa alla Bäfän on kuitenkin ensisijaisesti tärkeintä olla sujuva verkkoräiskintä eikä Remarquen virtuaaliversio. Ja parempi ratkaisu se on, että fotorealistisen suolilla loiskuttelun sijaan BF1 kuvaa sodan aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä emotionaalisella ja psyykkisellä tasolla. Kokeilkaa vaikka verrokiksi Call of Duty: World At Waria, joka tavoittelee samaa tyylilajia mutta taantuu nopeasti kiusalliseksi B-luokan shokkiviihteeksi.




Kaiken tämän päätteeksi on sanottava, että sodanvastaisesta teemastaan ja kuvastonsa ankaruudesta huolimatta Battlefield 1:sta ei ole mitenkään vastenmielistä pelata. Päinvastoin, se tempaisee mukaansa kyselemättä ja pakottaa toimimaan vaistonvaraisesti vaarallisissa tilanteissa, jonkin merkillisen apinanraivon ja voittamisen vimman yhdistelmän puuskuttaessa pääkopassa. Sen pelaaminen ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä hauskaa hauskaa, mutta kokemus on silti syvä ja omituisella tavalla palkitseva.  

Ja vaikka Bäfässä pasifistinen ote on edelleenkin enemmän mauste kuin pelimekaniikan perusta, sekin on isolta firmalta ja valtavan suurelta brändiltä kohtalaisen rohkea veto. Battlefield 1:n mukaan sota on ja tulee olemaan järjetöntä, kaoottista murhaamista, joka jättää jälkeensä vain tuhkaa, ruumiita ja surua. 

Viimeisen silauksen hienovaraisille viesteille antaa se, että eli jättää osoittelematta sormella hyviksiä ja pahiksia. Vaikka sotivina osapuolina on ottomaaneja, saksalaisia, jenkkejä ja brittejä, kukaan ei ole yksiselitteisesti moraaliltaan toisia parempi. Kuten peli itsekin sanoo, jokaisen tähtäimen takaa löytyy ihmisolento. 

Bäfässä sota esitetään pahisten juonimisen tai mieskunnian etsimisen sijaan ihmislajia vaivaavana sairautena, josta jossain vaiheessa toivon mukaan päästään eroon. 

Ei hassumpi näkemys moninpeliräiskinnältä, ei ollenkaan.