First Samurai

Mitä miekkasankari kasvattaa pääsiäisenä?
- Samurairuohoa.

First Samurai (SNES, useita, 1991)

Super Nintendo on yksi lempparikonsoleistani. Tähän on monia syitä, mutta yksi tärkeimmistä on se, että SNES:lle paljon outoja pelejä, jotka allekirjoittanutta aina kosolti kiinnostavat. Onhan niitä kummajaisia toki muillekin matolaatikoille, mutta Suuppaaa Famicomissa lyövät hienosti kättä riittävän hyvä, muttei vielä kovin kehittynyt grafiikka ja nuhapumppuinen ohjelmointiteho, jotka mahdollistavat perverssillä tavalla kömpelöiden surrealismivisioiden maalaamisen ruudulle. Harva kuusitoistabittinen surrealismiteos kuitenkaan laittaa kellot valumaan yhtä nopeasti kuin First Samurai. 

SNES-ajalle tyypillinen, armottoman hidas alkudemo kertoo tarinan Demonikuninkaasta, joka lähtee vuoreltaan stalkkaamaan (kyllä, sanatarkka käännös) samuraita ja tämän senseitä. Väistämättömässä myllyssä mestari kuolee ja Demonikuningas pakenee tulevaisuuteen. Ensimmäisellä samurailla ei ole aikaa miettiä, miten ensimmäisellä samurailla voi olla ylipäätään sensei, sillä armoton kostoreissu alkaa heti. Helpotusta korpivaellukselle tuo sensein esiinmanaama violetti, leijuva irtopää ja tieto siitä, ettei samurai ole viimeinen eli Tom Cruise. 



Amiga-pelistä käännetty Last Samurai näyttää ensisilmäyksellä vallan virkistävältä. Samurai hyppii lennokkaasti, kiipeilee seiniä pitkin ja sivaltaa sähäkästi. Kontrollit toimivat hyvin, animaattorit ovat piettäneet pieteettiä hommissaan ja ekan kentän musiikkiraita paukuttelee asianmukaisesti - jopa huvittavan huonosti digitoidut "My shooord!"-huudahdukset sopivat D-luokan samuraimeininkiin erittäin hyvin. Erityisen mielissäni olin siitä, miten objektien käyttö ja muut perusasiat opetetaan myös pelissä itsessään, ei pelkästään ohjekirjassa. Sivuskrollerimätkinnäksi First Samurai liikkuu ja viihdyttää aivan riittävän sähäkästi. 

Vaan pian alkaa ahistaa. Ei voi mitään. 

First Samurai on loputon liskoyö. Kaksi kuuta taivaalla, "halleluja"-kuoroefektin käyttö ruoka-poweruppeja saadessa ja checkpointien tallentaminen kyykistymällä potan näköisen esineen kohdalla ovat normikauraa, mutta jo uudelleensyntyminen kuoleman jälkeen on yhtä helvettiä: ruudun ulkopuolelta ilmestyy ympäriinsä leijuva violetti irtopää, joka tullessaan ujeltaa kuin autotuneton peruspoppari ja alkaa leijuen manata sankaria henkiin. Kohtaus kestää riivatun kauan ja toistuu joka ikinen kerta kuolon korjatessa. Jos tämä skenaario on reinkarnaation pakollinen osa, pysyn mielummin kuolleena.

Ja ne viholliset. Ensimmäisenä vastaan tulee sudenkorentoja, mutta heti seuraava örmy on valtava, tuskaisesti irvistävä kivipää joka murskaa tieltään kaiken. Sitten vähän hypellään helvetintuskia kärsivien kasvojen koristamia pylväitä ja myllytetään jättiläissammakkoa, vihreitä suosaatanoita ja liian aikaisin keisarinleikattuja ksenomorfeja vastaan. Kokonaisuuden kruunaa ensimmäisen kentän bossi, kaksi valtavaa, reggaepampuloista kasattua lohikäärmettä, jotka urisevat traumatisoivasti ja liihottelevat ympäriinsä sillä staattisuudella, että ihan vähillä rauhoittavilla ei seuraavasta yöstä selvitä. Ja tämä kaikki ensimmäisessä kentässä. 

Paljon sitä pidemmälle en ehtinyt peliä nähdäkään, huolimatta ystävien määrätietoisesta peliavustuksesta. First Samuraita on yksinkertaisesti tympeä pelata. Grafiikka on pimeää ja värimaailmaltaan ahdistavaa - viininpunainen, harmaa, suonvihreä ja violetti eivät ole niitä säyvyjä, jotka yhdessä muodostavat hurmoksisen harmonian. Eikä apua ole siitäkään, että kahden sekunnin välein kuultava miekansivallusääniefekti muistuttaa hukkuvan saukon viimeistä kurlahdusta.

Tähän päälle osumantunnistus on tehty todella helvetin huonosti ja suurinta osaa vihollisten iskuista on turhan vaikea väistää - etenkin, kun ryönää ropisee miekkasankarin niskaan kaikkialta ja koko ajan. Raivostuttavana piirteenä miekka lähtee sankarin kätösistä yllättävän äkkiä ja nyrkittävästä samuraista jaksaa innostua ainoastaan japsipornotuottaja. Kirsikkana kakussa taustagrafiikassa käytetään samoja elementtejä kuin hyppyalustoina, joten joka kökkäreen kohdalla saa olla arpomassa jotta jysähtääkö jalka kiinteään vai taasko mennään palikan läpi kuiluun. 

Kokonaisuutena First Samurai on periaatteessa aivan kelpo hyppymätkyttely, mutta ankea audiovisuaalinen ulkoasu, pienet mutta raivostuttavat kämmit pelisuunnittelussa ja jonkinlainen yleinen krapulahikinen ahdistavuus tekevät First Samuraista hyvin, hyvin vaikean pelin pitää - niin vinkeää kuin dalimainen hulluus ideoissa ja kuvastossa onkin. 

First Samurai on aivan liian vieraannuttava. Edes jotakin tuttua pelaaja kaipaa, vaan fyysisesti mahdottoman lohikäärmeen sääriluu jää käteen.

Ja sitten peli käskee tunkea sen persieen, koska täytyy tallentaa.