maanantai 21. syyskuuta 2015

Papers, please




Jotain rajaa

Papers, Please (PC, useita, 2013)


Vuoden 2015 voimakas siirtolais- ja pakolaisaalto aiheuttaa ahdistusta. En osaa sanoa, mitä tilanteelle pitäisi tehdä, koska minun ammattitaitoni ulottuu ainoastaan vitsien kirjoittamiseen, mutta keskustelun voimakkaat negaatiot tekevät silti ilkeää jälkeä pääkopassa. Äänenpainot ovat kovia ja tuntuu siltä että ihmisiä - joita turvapaikanhakijat ovat - ei osata enää nähdä ihmisinä, pelkästään ongelmina ja torjuttavana uhkana. 

Ymmärrän, että ihmisen empatialla on rajansa, mutta raja tuntuu sijaitsevan erikoisessa paikassa. Välimereen hukkuva lapsi tuntuu olevan monelle ihan käypä hinta siitä, että saa ajaa omalla autolla Tokmannille ja ostaa viiden euron crocsit. 

Koska sitähän tässä hoetaan: sitä miten MEIDÄN etumme on tärkeämpi kuin pakolaisen etu. Siitäkin huolimatta, että olemme kaikki samaa lajia joka asuu yhdellä ainoalla planeetalla, eikä ole mitään muuta MEITÄ kuin ihmislaji. Omista eduista ei kuitenkaan olla valmiita tinkimään pätkääkään, vaikka tiedetään erittäin hyvin, että selän kääntäminen hätää kärsiville tarkoittaa kärsimystä, identiteetin menettämistä ja kuolemaa. 

Onpa pakolaispolitiikasta ja sen hoitamisesta mitä mieltä tahansa, minua puistattaa se, miten harva edes yrittää asettua konfliktin jaloista pakenevan asemaan, ei edes yritä nähdä ihmistä numeroiden ja demonisoinnin takana. Moni tuntuu ajattelevan, että jos hän vain tehdä päätökset raja-asemalla, koko kriisi olisi hetkessä hoidettu. 

Hetkinen, ihmettelee lukija, eikös tämän pitänyt olla peliarvostelublogi eikä 1024. pakolaistilanteeseen kantaaottava suvakkiblogi? Harvinaista kyllä, historia on tuonut eteemme tilanteen, jossa yksittäinen videopeli voi osaltaan olla ratkaisemassa inhimillistämisen problematiikkaa vuoden 2015 pakolaiskriisissä. Papers, please on tuo peli. Se on häkellyttävän voimakas teos, joka jokaisen länsimaalaisen tulisi pelata läpi, sillä tämän kaltaista narratiivia ja välinettä oman ajattelutavan kyseenalaistamiseen ei saa mistään muualta. 

Ja se on aikamoinen temppu peliltä, jossa loppujen lopuksi vain pyöritellään papereita edestakaisin. 

Papers, please istuttaa pelaajan vuoden 1982 fiktiivisen (mutta silti hyvin todentuntuisen) kommunistivaltio Arstotzkan rajavartioaseman paperintarkistuspisteelle. Valtio pisti työpaikka-arpajaiset käyntiin ja meittillä kävi mäihä (sikäli kun nyt kommunistidiktatuurissa voi). 

Ensiksi touhu tuntuu helpolta: maahan päästetään vain oman maan kansalaiset ja muille näytetään ovea. Työssä on sadistisen koston viehätystä, minkä Kelan luukulla vuosia rampannut saa päästessään viimein itse vallankahvaan kiinni: pulinat pois ja punaista leimaa vihkoon, ellei kaikki ole ihan vimpan päälle kuosissa. Joka päivä tuo kuitenkin uutta opittavaa: ensiksi tulevat maahantulokaavakkeet, sitten viisumit, sitten työluvat - ja joka ikinen papereista pitää tarkistaa viimeisen päälle läpi. 

Pienestäkin virheestä rankaistaan välittömästi laihduttamalla tilipussia. Ja se ei ole mikään kevyt sanktio se, sillä jos rahaa ruokaan tai lämmitykseen ei ole tarpeeksi, oma perhe sairastuu. Jos palkkaa rokottava sähellys jatkuu pidempään eikä sairastuneelle saa lääkettä, tämä voi kuolla - vaikka kyseessä olisi oman perheen pieni poika.





Tämän vuoksi alkupelissä tulee pelatuksi täydellä byrokraatin natsiraivolla. Kaikki joiden paperit eivät ole kunnossa, saavat välittömästi mononkuvan perseeseen - niinhän säännöt sanovat ja minulla on oma perhe ruokittavana. Moraalia ei tarvitse, kun pääsee lakipumaskan taakse piiloon ja sieltä käsin vetoaa loputtomasti kotiasioiden kunnossa pitämiseen. 

Mutta Papers, please ei päästä pelaajaa helpolla, vaan lyö eteen jatkuvasti vaikeampia tilanteita: mitä pitäisi oikein tehdä, kun luukulla oleva vanha nainen anelee päästämään paperittoman miehensä läpi, koska naapurimaassa heitä odottaa teloitus? Annanko miehen kuolla ja menen illalla kotiin oman perheeni luo tietäen, että olen peruuttamattomasti tuhonnut toisen perheen? 

Papers, please osoittaa karusti paitsi kasvottoman byrokraattisen järjestelmän epäinhimillisyyden, myös sen heikkoudet: joka päivä luukulle tulee huumekauppias aina vain paremmin väärennettyjen dokumenttien kanssa. Lopulta hänet on pakko päästää läpi, koska hän täyttää järjestelmän antamat kriteerit. Yksityisyys ja sukupuolten moninaisuus on myös hirmuhallinnolle yhdentekevää. Jos passissa sukupuolena lukee nainen ja ulkomuoto on miehekäs, ei kun läpivalaisuskanneriin vain ja tiiraamaan, mitä vaatetuksen alta löytyy ja päättämään, mitä sukupuolta ihminen edustaa. Papers, please käy kattavasti läpi keinot, joilla ihmisten yksilöllisyys mitä virallisimmin mitätöidään. 

Touhu käy jatkuvasti ahdistavammaksi. Terroristit hyökkäävät toistuvasti raja-asemaa vastaan. Arstotzkan hallitus vastaa levottomuuksiin antamalla käteen aseen ja käskyn ampua kaikki epäilyttävästi käyttäytyvät henkilöt saman tien - ilman tutkintaa, ilman oikeudenkäyntiä. Väärentäjien käräyttämisestä on kadonnut maku päiviä sitten, kun täysin vaihtoehdotomaan tilanteeseen ajautuneet ihmiset talutetaan pidätysselleihin, mutta ei koskaan sieltä pois. Harmaata maisemaa ja siellä seisovia surkeita ihmisiä katsoessaan ei enää haluakaan totella järjestelmää, vaan yrittää tehdä niin paljon hyvää kuin voi - vaikka se sikäli onkin täysin mahdotonta, sillä tuntemattomien auttaminen on oman perheen hyvinvoinnista pois. Ja kun yrittää paikata tahallisia virheitään kompensoimalla tulonmenetyksiä yhä useammilla prosessiin otetuilla ihmisillä (maksu tulee käsittelymäärien määräämänä), myös virheitä tulee enemmän.

Papers, please on peli, jota on kutakuinkin mahdotonta pelata siten, että siitä saisi kovin suuria onnistumisen tunteita. Ainoastaan pienet inhimilliset hyvät teot piristävät teollisuudenvärisiä päiviä eikä niistäkään saa kiitosta, ainoastaan lisää pahoinvointia kotiin. Vaihtoehdottomuus, synkkyys, loputon harmaus, toisteiset päivät, jatkuvasti paheneva inhimillinen hätä, täydellinen avuttomuus sen edessä - sitä ovat päiväni rajavartijana.

Papers, please on NIITÄ harvinaisuuksia: täydellinen peli. En keksi yhtä ainutta asiaa, jonka siinä voisi tehdä toisin tai paremmin. 

Karu pikseligrafiikka ja synkkä musiikki maalaavat marraskuisen raja-aseman esiin juuri riittävällä minimalismilla ja kaiuttimen läpi kajahteleva muodoton mölinä yhdistettynä leimasinten paukahteluun virittää tunnelman juuri oikealle taajuudelle. Edes ajoittain kömpelö käyttöliittymä ja dokumenteille liian pieni pöytä ei pilaa kokemusta vaan vahvistaa sitä: juuri tältä byrokratian pyörittämisen pitääkin tuntua - jähmeältä, hankalalta, käsistä jatkuvasti lipsuvalta kaaokselta. Kuvaavaa on, että rahalla ostettavat bonukset ovat pikanäppäimiä, joilla asiakirjatarkistimet saa nopeammin esiin. 

Käsikirjoitus on helvetin hyvä ja hahmot uskottavan tuntuisia, oikeita ihmisiä - siksi heidän katselemisensa läpivalaisulaitteessa tai passittaminen varmaan kuolemaan tuntuu niin pahalta kuin se tuntuu. Pelimekaniikka on dynaamista ja kaikki päätökset vaikuttavat kaikkeen - erilaisia lopetuksia on peräti 20 erilaista. 





Ja koska erilaisia lopetuksia jää vielä 19 jäljelle, haluan spoilata oman tarinani päätöksen. 

Arstotzkan hirmuhallinto tuntui minusta alati vastenmielisemmältä, joten lopulta liityin viidenteen kolonnaan ja aloin avustaa vapaustaistelijoita heidän pyrkimyksissään. Totta kai, tietenkin, jäin kiinni ja kuulin, että minua oltaisiin piakkoin kuulustelemassa. Ja koska olin viikkoja seurannut hirmuhallinnon toimintatapoja, tiesin, että kuulustelun jälkeen asioista jäisi roikkumaan vain allekirjoittanut. 

Niinpä lopulta seisoin perheeni kanssa vieraan valtion raja-asemalla hyisessä viimassa, peläten ihan helvetisti, jokaisen piinaavan sekunnin valuessa kuin terva: tarkastaja katseli väärennettyjä papereitani ja minä pohdin mielessäni, olisiko hän samanlainen natsi ja epäihminen kuin minä olin ollut niille kymmenille käännytetyille, jotka olin passittanut luukultani kotiin. Mitä hän tekisi, päästäisikö hän meidät läpi vai käännyttäisi takaisin teloituskomppanian eteen? 

Ja tuona hetkenä minä ymmärsin aika paljon tästä maailmasta. 



3 kommenttia:

  1. Sain luettua tämän peliblogisi nyt loppuun. Luin merkinnät jossain omituisessa järjestyksessä, mutta luultavasti kaikki kävi silmissäni.

    VastaaPoista
  2. Et saanut. Se nimittäin jatkuu vielä!

    VastaaPoista