Näytetään tekstit, joissa on tunniste Super Mario. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Super Mario. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Mario Kart 64




Kilpeä takakilpeen
Mario Kart 64 (Nintendo 64, 1996)

Ihminen tarvitsee kahdenlaisia moninpelejä: niitä, joihin syvennytään, joiden mapit opetellaan ja joiden nyansseja hinutetaan viikkotolkulla - sellaisia kuin Left for Dead, Battlefieldit ja Minecraft. 

Ja sitten niitä toisia, joiden eteen parkkeerataan kaljapakki kainalossa, lyödään kamraatille kapula kouraan, annetaan kolmen lauseen ohjeet ennen peliä ja viiden minuutin peluun jälkeen kaveri on messissä. 

PC-jäärät irvailivat ysärillä ykkös-Pleikkarin pintaohuelle pelifilosofialle, jossa kuka tahansa pystyi tääpläämään peliä muutaman minuutin tuumailun jälkeen, mutta vanhassa kunnon arcade-mentaliteetissa on myös puolensa: sillä saa nopeasti hyvän meiningin päälle ja useimmiten peleissä kuitenkin on riittävästi syvyyttä, jotta niitä jaksaa kahlata vielä kerta toisensa jälkeen. 

Tällaisen illanviettopelaamisen galaksissa Mario Kart 64 loistaa supernovana. 

Paljon simppelimmäksi ei lähtökohta mene: valitaan lempparikuski kahdeksasta tutusta Nintendo-naamasta Mariosta Donkey Kongiin, valitaan karting-autojen teholuokka ja polkaistaan cuppi käyntiin. Autoa hallitaan kahdella namiskalla (käytännössä yhdellä, sillä jarrua tarvitsee todella harvoin) ja kentältä noukittavat aseet paiskotaan liipasimella. Kuusnelosen tattiohjain tuo ohjaukseen eksaktin loppusilauksen. Auto pysyy tiessä ja räpylässä hyvin, fysiikanmallinnus tuntuu luontevalta - lättänästä spritegrafiikasta huolimatta pöristimillä on selkeä ja tuntuva massa. Kussakin cupissa kisataan neljän radan verran ja sen jälkeen nostetaan voittaja palkintopallille (aivan tarpeettoman pitkässä) voittoanimaatiossa. 

Ja sitten otetaan totta kai uusiksi, koska olisinhan minä voittanut koko roskan vienyt, ellei olisi siinä viimeisessä mutkassa tullut kilpeä persiiseen. 

Vaikka polygonigrafiikan aamunkoin säteet eivät kovin kauniita maisemia esiin maalanneetkaan, Mario Kart 64:ssa on vähästä saadaan paljon irti. Radat ovat persoonallisia ja vaihtelevia, sisältäen korkeuseroja, tiukkoja mutkia, huimia hyppyjä, oikoreittejä ja mahottoman ärsyttäviä vesiesteitä. Maasta pulpahtelee myyriä, radalla liukuu pingviinejä ja katosta mätkähtelee Super Mario 3:sta tuttuja Thwompeja. Lähes kaikki radat ovat hyviä ja muutama on loistava, kuten ansoilla ja laavakuopilla ladattu Bowser's Castle, raivostuttavan hankalille mutkille vääntyvä Royal Raceway ja hengästyttävä viidakkoerikoiskoe DK's Jungle Parkway. 

Mukaan mahtuu myös pari selkeää hutia, kuten liialliseen multitaskaamiseen liikenteen takia hajoava Toad's Turnpike ja häkellyttävän tylsä sekä aivan helvetisti liian pitkä Rainbow Road (oikeasti, kymmenen minuuttia yksi kisa ja käytännössä pelkkää suoran ajamista). Rataprofiilit ovat mielenkiintoisia, mutta vähän enemmän teiden varsille soisi elämää ja yksityiskohtia, vähän liikaa on peltoauto ja Pohjanmaa-meininkiä.



Mario Kartin monipuolinen ja kaanoniin hyvin istuva asevalikoima mahdollistaa monensorttiset jäynät. Iskemällä tattia tankkiin vauhti kasvaa hurjaksi ja tähtibonus antaa vauhdin lisäksi kuolemattomuuden, jolla on näppärää töniä vastustajat radalta ihan vähän häiritsevien "KUOLE LUIGI KUOLE"-huutojen kera. Muiden tulevaisuutta voi miinoittaa heittelemällä maahan spinnauksen aiheuttavia banaaninkuoria sekä aselaatikon näköisiä tissiansoja (miten se booby trap sitten pitäisi suomentaa, häh?). 

Yhteistä kaikille aseille on se, että ne ovat helvetin hauskoja käyttää ja todella raivostuttavia vastaanottaa, pahimpana kaikista surullisenkuuluisa sininen kilpi, jonka ainoa tehtävä on pudottaa keulapaikan pitäjä viimeiseksi. Se on paikoin todella ärsyttävää, mutta Mario Partynsa pelanneet tietävät, että Nintendon kimppapeleissä tarpeeton tasapäistäminen täytyy ajoittain sietää. Vanhan liiton fanin sydäntä lämmittää tiukka uskollisuus Mario-maailmalle: vihreät kilvet lähtevät suoraan ja punaiset toimivat hakeutuvina ohjuksina - aivan kuten alkuperäisessä Mario Brosissa vihreäkilpiset kilpparit tallustavat suoraan vaikka rotkon pohjalle, mutta punaiset osaavat kääntyä. 

Kisat ovat hiton hektisiä: tietokonekuskit törttöilevät inhimillisesti, värikkäät maisemat viuhuvat ohi sopivalla vauhdilla, mutkissa nojataan reilusti kaverin sivupeltiin ja kiperissä kohdissa irrotetaan kaverin kilvet kilvellä. Vaikeustaso on juuri sopiva: pieniä kämmejä passaa tehdä ja aseet tasoittavat taitoeroja, mutta yleensäjokaisen kisan voiton määrää tarkka rattikäsi. Meteli on huumaava ruudun molemmilla puolen: mariomaisten jahhuu-huutojen sekaan sekoittuvat perisuomalaiset perkeleet ja hupia piisaa. 

Parikymmentä vuotta vanhaksi peliksi Mario Kart 64:ssa on miellyttävästi emergenssiä - tilanteet elävät dynaamisesti ja irrottavat toistuvasti sekä hämmästeleviä että paskaisen koston nauruja. Mario Kart 64:a pelatessa meininki on koko ajan hyvä muttei ällöpositiivinen, siitä pitävät huolen kiperät radat ja puhdasta veemäisyyttä henkivät aseet. 

Ainoa isompi natinan aihe voisi löytyä visuaalisesta ulkoasusta: yksityiskohdiltaan köyhien ratojen lisäksi vanhaa aikaa henkivät spriteinä toteutetut autot ja kuskit. Voi olla, että Nintendo 64 ei tuohon aikaan tekijöidensä sanan mukaisesti taipunut kahdeksaan polygonikuskiin radalla yhtä aikaa, mutta on selvää, että pahvikuvat eivät kaikkia miellytä. Minä kyllä tykkään niistä, sillä verrattuna vaikkapa Mario 64:n kolmella polygonilla toteutettuihin pökkelöihin Kart 64:n smuutit ja pehmeälinjaiset kuskit miellyttävät silmää erittäin paljon. Ainoastaan piirtoetäisyys aiheuttaa ärtymystä: monesti uhkiin on vaikea reagoida, kun taskurapu hyppää taustagrafiikasta eteen vain parin metrin päästä. 

Minulle Mario Kart 64 on selkeä klassikko. Ei nin kova klassikko, että yksin sen takia kannattaisi juuri  Kuus-Nipa hankkia, sillä hyviä Mario Kart -pelejä on tarjolla yksi per jokainen Nintendon konsoli.

Mutta mikäli hyllystä sattuu N64 löytymään, Mario Kart 64 on yksiselitteinen pakkohankinta, konsolin toiseksi myydyin peli täysin syystä. Se on paitsi aivan hulvattoman hauska kesämökki- tai kaverikaljoittelupeli vauvasta vaariin, myös vahva osoitus siitä, että Nintendon magiikassa on kyse jostain paljon syvemmästä ilmiöstä kuin ranteita hajottavista kaukosäädinohjaimista ja simppelien lastenpelien tekemisestä: rautaisen lujasta pelisuunnittelusta, joka kestää aikaa.

maanantai 2. helmikuuta 2015

New Super Mario Bros U (Wii U, 2012)



Pieniä sieviä sieniä


New Super Mario Bros U (Wii U)


Minulla on teoria siitä, mistä Super Mariossa on oikeasti kyse.

Mario "Super" Mario on Vietnamin sodan veteraani, joka hoitaa post-traumaattista stressioireyhtymäänsä ankarilla, tuntikausia kestävillä päihdetripeillä. Mitä enemmän sieniä, sitä enemmän kasvaa ihmisenä - tulikukka (aka cannabis sativa) antaa harmonisen yliotteen vihollisiin ja amfetamiinitähden nappaamalla voi painaa kohti perhanan salpalinjaa vailla hirvityksen häivää.

Vihollisten arvaamattomuus - joskus ne lentävät, joskus ne ovat naamioituneena taustagrafiikkaan, joskus ne eivät kuole päällehyppäämisestä - kuvastaa Vietkongin sissien sodankäynnin ennakoimatonta luonnetta. Päävastus Bowser, tyrannimainen hallitsija, on liskon hahmossa lihaksi tullut Sota, joka kerta toisensa jälkeen pimentää taivat sotalaivoillaan ja ryöstää Marion rakastetun, prinsessa Persikan - aivan kuten sota vei reaali-Marion tyttöystävän ajamalla tämän epätoivossaan ja surussaan itsemurhaan Marion viettäessä kolme vuotta Laosissa sijaitsevalla vankileirillä. Kerta toisensa jälkeen tämä putkimiehen töillä vaivoin itsensä elättävä ihmisraunio survoo kourallisen madonlakkeja viiksiensä alle ja jatkaa matkaansa loputtomassa limbossa, vailla toivoakaan lopullisesta pelastuksesta ja vapahduksesta. 

Joo, överiksi meni. Mutta vika ei ole minussa. Tällaista syntyy, kun aivoille syötetään parametri "keksi jotain uutta sanottavaa Super Mariosta". Marion tuorein 2D-versiointi New Super Mario Bros U ei nimittäin tuo harmaapoimuajomatkan varrelle juurikaan tuoreita maisemia representoitavaksi. Tuntuukin siltä, että sana "New" pelin otsikoinnissa on hyvin ohuesti piiloteltua vinoilua - vähän sama juttu kuin se, että Cheek kehtaa laulaa timanteista (jolloin yhteen liittyy monimutkainen sekä paljon puristusta syntyäkseen vaativa, häkellyttävän kaunis luonnontuote ja sen täydellinen vastakohta). 

New Super Mario Bros U on periaatteessa täysin sama peli kuin edelliselle Nintendolle julkaistu New Super Mario Bros Wii. Ja vaikka NSMBW oli kaikkea muuta kuin tuoreen luomisvoiman riemuvoitto, se sai kuitenkin paljon anteeksi antamalla erittäin hyville tasoloikinnoille erittäin hyvin tehdyn kasvojenkohotuksen. U-versiolla ei tällaista etua puolellaan ole, joten se tuntuu heti kättelyssä harvinaisen väljähtyneeltä. 

Mikään ei ole muuttunut kolmessa vuodessa. Siis yhtään mikään mikään. Matkaa taitetaan kahdeksassa eri maailmassa, tähtikolikoita metsästetään, koopien päällä hypitään ja niin edelleen - joka ikinen elementti on tuttu ja turvallinen. Musiikit ovat samat, viholliset ovat 99-prosenttisesti samat, jopa kenttäelementit ja niiden logiikka ovat tasan samoja. Ainoastaan graafisella puolella on menty hitunen eteenpäin - 2D-Mario näyttää teräväpiirtona parhaalta tähän mennessä ja joissakin kentissä, kuten Van Goghin estetiikkaa lainaavassa Painted Swamplandissa, näkyy hippusia luovasta ajattelusta. Tähän on tultu: innovaation innovaation perään pelimaailmaan luoneen Nintendon uutuuspelin tuorein elementti on 1800-luvun läntisen taidemaalarin tributointi. Okei, vauva-Yosheilla voi nyt lentää ja välillä jahdataan jänistä. Jippii. 

Edellisen osan hiilikopioimisen lisäksi Mario syyllistyy toiseenkin kuolemansyntiin, nimittäin uuden konsolin ominaisuuksien lähes totaaliseen hyödyntämättä jättämiseen. Okei, Wii U -padilla voi liittyä moninpeliin buustimuodossa ja lätkiä ylimääräisiä palikoita paikalleen sekä vihulaisia paikoiltaan kavereiden homman helpottamiseksi, mutta parempaankin pitäisi sentään pystyä. Paskamaisinta rahastuksen makua Peachin prinsessatorttuun tuo se tyly tosiseikka, että nauttiakseen NSMBU:n saman ruudun moninpelistä pelaajan pitää hankkia kaksi Wii Remote -ohjainta. Jostain syystä Wii U-padilla ja remotella kaksinpelaaminen ei käy ja arvaan että syyn paljastavassa lauseessa esiintyy sana "jeni".



Peliarvostelijana ja pelikulttuurin rattopoikana koen New Super Mario Bros U:n masentavana tapauksena. Nuorena Mario aiheutti minussa toistuvia yllättyneitä huudahduksia, nyt niiden tilalla on pettynyt tuhahtelu ja väsynyt, ei kovin kaukana vaivaantumisesta oleva naurahtelu vanhoille vitseille. Nostalgia on petollinen rakastaja - kertakyyti vielä menee vanhoja hyviä muistellessa, vaan toisella kerralla alkaa jo miettiä, oliko touhussa alun perinkään mitään niin kovin erikoista - ehkä olin vain nuori, kokematon ja tyytyväinen siitä, että padi meni kerralla oikeaan ohjainporttiin? 

Mielestäni Ben "Yahtzee" Croshaw niputti asian niin hyvin NSMBW:n arvostelussa, että siihen on vaikea lisätä mitään: "Voi olla että Left 4 Dead 2 on jatko-osana DLC-tasoa, mutta New Super Mario Bros Wiillä ei ole oikeutta olla olemassa - Super Mario World oli parempi, Yoshi's Island oli parempi". New Super Mario Bros U:n kohdalla tämä pitää paikkansa entistä tylymmin. WiiU:n hiipuva myynti ja New Super Mario Bros U:n kaltaiset pelit tuntuvat osoittavan päivä päivältä selvemmin, että Nintendon soikeasilmäinen tähti on kenties pysyvästi laskemassa horisontin taakse - eikä siitä voi syyttää ketään muuta kuin yhtiötä itseään. 

Näin puhuu kriitikko sisälläni. Järjen ääni, arvostelija, tolkku. 

Mutta siinä ei ole kaikki. Jostain kumman syystä pikkupoika sisälläni on kestänyt vuosien etanolikylvyt - ja tuo typerä kakara yksinkertaisesti rakastaa New Super Mario Bros U:ta kaikella elinvoimallaan. Sain konsolin ja sen bundle-pakettiin kuuluneen Marion joululahjaksi enkä olisi yksinkertaisesti voinut toivoa parempaa lahjaa (paitsi PS4:n, mutta ei nyt pilata juhlavaa tunnelmaa). Super Mario vie minut kerta toisensa jälkeen lapsuuteen, tuttuihin maisemiin, tuttujen hahmojen seuraan - paikkaan jossa olen hyvin, hyvin onnellinen. Annan hetkessä anteeksi sen, että NSMBU ei tee mitään uutta, sillä kaikki mitä se tekee, se tekee sen aivan järettömän hyvin. Kenttäsuunnittelu on taso toisensa perään harkittua ja kreatiivista, kolikoiden kilke ruikkii serotoniinia suoniin ja jatkuva hömelö positivismi puhaltaa lämmintä pasaatia alkavan keski-iän talviseen sielunmaisemaan. 

New Super Mario Bros U on kertakaikkisen hyvä trippi, ainaisesti aurinkoinen tallustelutuokio hyväntuulisuuden hiippakuntaan. Vaikka totaalinen originaaliuden puute ja lisäohjainten suuhuntunkeminen nostattavatkin minussa syvää ärtymystä, totuuden hetkellä minulle käy kuin Luke Skywalkerille Jedin paluun lopussa: ei. En suostu kyynisyyteen, en suostu vihaamaan näin positiivista kokemusta. 

Ruosteisten ruumiskujien täyttämässä pelimaailmassa Super Mario on kuin lohduttomasta jättömaasta nouseva auringonkukka, joka on yksinkertaisesti liian itsepäinen hyväksymään sitä, että maailma sen ympärillä on muuttunut. Ja minä pidän siitä juuri sen takia.